Otapunk

Black Lagoonin miljööseen päästään tutustumaan uudestaan ja vanha tuttu FARC-sissistä sisäköksi uranvaihdon tehnyt Roberta on palannut Roanapuriin. Muutamaa astetta päästään pahemmin sekaisin ja pillereitä popsien. Kuten Break Bladen kuusi 50 minuutin elokuvaa, nämäkin viisi 35 minuutin ova-jaksoa ovat tipahdelleet viimeisen vuoden aikana mukavaan tahtiin ja nyt viimeisten jaksojen tultua on kiva katsoa millaista jälkeä saivatkaan ihmeellisen viihdyttävän pulpahtavan rikosanimen jatkoksi kasattua. Tätä myöhäistä postausta vauhdittamassa on varsin maukas olut.

Elämä ei ole pelkkää auringonpaistetta Venezuelassa: Lovelacen perheenpää joutuu politiikkaan sekaannuttuaan yhdysvaltain armeijan murhaamaksi ja sekös saa samaisen perheenpään pelastaman FARC:n hullun koiran lähtemään maailman ääriin kostoa tuolle yksikölle jakamaan. Perässä Roanapuriin tulevat tuttu perheen uusi pomo Garcia ja Robertan oppityttö Fabiola, jonkinasteinen asehullu hänkin ja jenkkien valmistautuessa tappamaan huumeitten tuotantoa alueella ainekset kunnon sotatilalle ovat kasassa.

Tutut rikollisjoukot tietenkään eivät halua Jenkkien estelevän alueen huumekauppaa, mutta vielä vähemmän heidän päättävän hyökätä kunnolla kaupungin alamaailmaa vastaan. Näin ollen Garcian pyytäessä tutulta pieneltä Black Lagoon -firmalta ja näiden japanilaiselta ex-salaryman Rockilta apua Robertan saamisessa järkiinsä ja kartanoa siivoamaan, on varsinkin kaupungin triadien johdossa istuva Chang valmis antamaan rajoitetun tukensa hankkeelle. Venäläis mafian Balalaika taas auttaa jenkkisotilaita olemaan kärsimättä turhan paljon keskellä kaupunkia taistellessaan.

Rockin voisi tietenkin sanoa vain joutuneen pahaan välikäteen tässä OVAssa, mutta vanha tuttu samaistuttava päähenkilömme on muuttunut varsin epämiellyttäväksi varjoksi vanhasta itsestään. Rock oli tv-sarjassa hyvä protagonisti: Tavallisesta toimistoelämästä keskelle alamaailman ikuista vääntöä joutunut petetty mies etsimässä uutta paikkaa itselleen elämässään. Rock oli ennen kaikkien omatuntona, muistuttamassa muita tekemään joskus kuten on oikein eikä kuten on helppoa. OVAssa tuntuu vähän pahalta nähdä vanha idealisti muuttuneena realistiksi ja juonimassa muitten pään menoksi. Oletetaanko katsojien olevan valmiita sukeltamaan nihilistiseen maailmaan ilman moralisoivaa opasta jonka silmin tätä kaikkea on helpompi katsoa?

Ei sillä että tv-sarjan Japanin jaksot mitään iloisia olisivat olleet, mutta "epämiellyttävä" on aika kuvaava termi OVAn tarinalle. Mitään hyvää ei kaikesta työstä ja taistelusta seuraa, pelkästään lisää kärsimystä ja ruumiita. Kaikissa animeissa ei missään nimessä tarvitse olla ihqua loppua ja tanssiesitystä, mutta jopa BL:n jatkoksi OVA oli kokonaisuudessaan melko masentava ja itse syytän siitä samaistuttavan hahmon puutetta. TV-sarjan asehullu naissankari Revy on ammuskelutuulella muutaman hetken ja alkaa angstata omia juttujaan ja koko firman pomoa Dutchia taas kyrpii osallisuus koko sotkuun niin että välttää olemasta oikein mitään mieltä.

Vaan silti kaikesta huolimatta tarina oli varsin mielenkiintoinen ja monisyinen, eri tahojen moninaiset intressit otettiin siinä huomioon ja toiminta oli vielä koviksempaa kuin ennen. Luodit ja veri lentää ihan mukavasti niin kaupungin vilskeessä kuin viidakon siimeksessäkin yllättävän mielikuvituksellisilla tempuilla ja tykeillä. Jos angsti ei haittaa ja räiske kiinnostaa niin tässä on sinun animesi. Älä vain odota lopun niin kauheasti hymyillyttävän. Muutama hihhihhii-kohta vanhan nunnan ajaessa gangstereita pois kultainen Desert Eagle kädessään olisivat tehneet tälle ovalle terää.

Break Blade tuli päätökseensä ja tota.. Vittu tää oli paras puhtaasti mecha-anime jonka ainakaan tän hetkisen muistini mukaan tiiän.

Ja se on aika paljon sanottu kun kuitenkin isot robotit mättämässä toisiaan on ollut aina yksi mun sydäntäni lähellä olleista asioista, siellä jossain kissanpentujen ja usvaisina aamuina pihatuolissa nautittujen kahvien lähellä. Mutta itselläni on aina ollut useimpien mecha-juttujen kanssa yksi iso ongelma.. 

Miksi helvetissä kukaan haluaisi sotakoneeksi rakenteellisesti heikon, raajoilleen valtavat jännitteet tuottavan, asealustana kiikkerän, kulkiessaan epäaerodynaamisen ja valtavasti energiaa vievän ison maalitaulun? Jokaisen animen täytyy edes yrittää antaa tyydyttävä vastaus tuohon kysymykseen. Yleensä se on vain ihmiselle luonnollinen käyttöliittynä, mutta se yksinään ei niin kauheasti auta jos ihmiskäyttäjällä ei ole jotain erityistä suhdetta laitteen suorituskykyyn noin muuten, kuten vaikka newtype-kykyjä käyttävät teknologiat vanhoissa gundameissa.

Break Bladessa taas mechat on selitelty fantasialla, joka kelpaa meikäläiselle paremmin kuin hyvin. Tapahtumapaikkana olevan mantereen asukkaat kykenevät kontrolloimaan tietyntyyppisiä kristalleja mielellään ja mechojen, tai tämän sarjan nimityksen mukaan Golemien, rungot ja pitkälti kaikki muukin teknologia nojaa tuohon kykyyn. Jos mielellä pitää jotain monimutkaista ohjastaa niin tottakai se mieluiten muistuttaa sitä kroppaa mitä on jo valmiiksi opetellut elämänsä alkupuolen kontrolloimaan, yksi sulkijalihas kerrallaan.

Jos unohdetaan mechat hetkeksi, niin taustatarinassakaan ei kyllä ole mitään valittamisen varaa. Mantereella vaikuttaa neljä valtiota, kaksi isoa, Athens ja Orlando, ja kaksi pientä, Assam ja Krisna. Sarjan alkua ennen Athens oli voittanut Orlandon taistelussa Assamista ja nyt yrittää saada myös Krisnan hallintaansa ennen Orlandon siirtoa. Päähenkilömme on Krisnalainen ilman taikakykyjä syntynyt maanviljelijä Rygart josta tuli opiskellessaan rauhallisempana aikana parhaita ystäviä tulevan Krisnanin kuningasparin, Hodrin ja Sigynin, sekä Athenslaisen sotilaan Zessin kanssa.

Kuningas pyytää Rygartin pääkaupunkiin kaiken tämän keskellä, koska sen läheisistä kaivoksista oli löytynyt outo ilmeisen vanha mecha, jota kukaan ei ollut saanut vielä liikkumaan. Hodrin ja Rygartin tutkiessa tätä outoa "Mustaa Golemia" Zessin johtama pieni uusilla ketterillä golemeilla varustettu joukko hyökkää alueelle ja löytää kaksikon. Zessin toiveena on saada Hodr antautumaan nopeasti ennen kuin Athens päättää lähettää verisestä historiastaan tunnetun Kenraali Borcusen teurastamaan kaikki tielleen sattuvat.

Krisna on kuitenkin kiintynyt suvereniteettiinsa ja seuraa taistelujen sarja. Kauniiden taktisesti etenevien eeppisten taistelujen sekä upeasti koreografisoitujen pienempien tanssahtelujen sarja, jota tahdittaa yksi mieleenpainuvimmista soundtrackeista pitkään aikaan. Mechat tuntuvat raiskailta, mutta niitten liikkeet ovat sulavia, paineilman heittämät raskaat ammukset uhkaavat heittää ne pois jaloiltaan ja painavat miekan iskut heittelevät sekä lyöjän että iskua ottavan tasapainoa joka suuntaan. Rygart tuntuu käyttävän loppupuolella saamaansa joustavan kaapelin päässä heiluvaa valtavaa heittotähteä koko Mustan Golemin lennättelyyn.

Hahmokastin kasvaessa molemmin puolin monine kenraaleineen ja näiden alaisineen, kasvaa myös Golemien ja niitten aseitten monipuolisuus. Miekkaa löytyy Truen käyttämästä valtavasta claymoresta Borcusen luutnantin nopeaan ristimäiseen ja muuta aseistusta on vahvoista leukamaisista käsistä Borcusen omaan pistinpäiseen häntään. Hauska sivujuonne näissä on Mustan Golemin vaihtuva aseistus; koska se ei ole massatuotettu kone sen panssarointi ja aseistus joudutaan muutenkin suunnittelemaan ja rakentamaan pitkän kaavan mukaan alusta, joten miksipäs Sigyn ei vähän testailisi eri konfiguraatioita. 

Mechojen lisäksi Break Bladessa jäivät myös hahmot hyvin mieleen, jopa ne vähemmän merkittävät. Ehkä kaikkiin on helpompi samaistua kun kumpaakaan osapuolta ei leimata yksiselitteisesti pahaksi, ei edes antagonistina toimivaa julmaa Borcusea. Hän on vain sotilas joka tekee mitä käsketään niin tehokkaasti kuin vain osaa, ja ehkä koittaa nauttia hyvästä taistelusta siinä sivussa. Pienempiarvoistenkin alaisten naamataulut oppii äkkiä yhdistämään rivisotilaitten mallista eroaviin golemeihinsa molemmin puolin ja kaikilla hahmoilla tuntuu olevan selkeästi persoonaa, käytösmalleja, suhteita toisten kanssa.. Se ei ole mikään selviö toimintakeskeisessä animessa.

Näin yksipuolisen kehumisen jälkeen pitäisi kai keksiä niitä miinuksiakin.. Noh, angstia on vähäsen, ei paljoa, mutta ehkä hitusen enemmän kun draama olisi minimissään kaivannut. Ihan parissa kohtaa olisin ehkä toivonut vähän pidempiä hengähdystaukoja toiminnan jatkessa taistelusta toiseen, osanottajien vain vaihtuessa. Pahiten se tuntui viidennessä jaksossa, kun viimeiset kaksi kolmannesta tuntui jo yhtenäiseltä puolen tunnin sotakohtaukselta saman synkän taivaan alla. Ei liika herkku mikään kauhea asia ole, mutta kiinnostus vaan alkaa pakostakin laskea jossain pisteessä siitä mitä ruudulla pyörivä matsku ansaitsisi.

Break Blade on kokonaisuudessaan aivan pakollista kamaa kaikille mechojen ja/tai eeppisten sotaoopperoiden ystäville. Niin ja löytyy vähäsen yuriakin pervoille. Pituutta löytyy se kuusi kertaa noin 50 minuuttia joka on tarinalle juuri sopivasti, visuaalisessa annissa ei ole valitettavaa ja kuten jo kirjoitin, taustamusiikit varsinkin taisteluissa ovat upeat. Kyllä tätä saagaa mielellään toisenkin annoksen katselisi.

Puntala vei voimat aika hyvin tältä viikolta, mutta ainakin hauskaa oli ja hyviä kuviakin sain otettua. Vaan aika palata takaisin LoGHin pariin ja jos edellinen tarina muistutti Agatha Christien kirjoista niin tällä kertaa ollaan otettu vaikutteita 70-luvun trillereistä.

Reinhardilla ja Kircheisilla on kauan odotettu loma tiedossa, mutta Reinhard joutuu lykkäämään lähtemistään uuden aatelisnimensä kanssa säätämisen vuoksi, joten Kircheis saa olla kerrankin kolme päivää omillaan komeiden maisemien lähettyville rakennetulla ilmeisen pitkään olemassa olleella hupisatelliitilla. Siellä Kircheis tapaa kolme vuotta aiemmin kunniansa taistelussa hävittyään menettäneen admiraali Keyserlingin ja tämän kaksi vanhaa ystävää, joitten kolmiodraama taas kerran antaa aihetta miettiä pääsarjassa vähälle huomiolle jäänyttä Annerosen ja Kircheisin suhdetta. Kukaan muu huomannut tätä toistuvaa teemaa näissä jälkikäteen tehdyissä esiosissa?

Keyserlingiin punapäinen sankarimme törmää ensin pelastettuaan tämän murhanhimoiselta piripäältä, joka seuraavassa kohtauksessa paljastuu sotilaaksi. Satelliitin viiksekäs poliisipäällikkö kertoo Kircheisille satelliitilla ja armeijassa vallitsevasta ongelmasta thyoxin nimisen huumeen kanssa, josta Kircheis ei jostain uskomattomasta syystä tunnu olevan mitenkään tietoinen. Vähän empivän Kircheisin poliisi saa auttamaan huumeita levittävän verkoston paljastamisessa näyttämällä kuvia pirivauvoista, joka pikkasen muistutti aika tuoreesta South Parkin jaksosta.

Keyserling  ja Kircheis illallistavat ja keskustelevat herra ja rouva Baselista, joita Keyserling oli tullut satelliitille tapaamaan. Ikänsä rouva Baselia rakastanut Keyserling kertoo kuinka jäi hylätyksi eikä koskaan löytänyt uutta rakkautta. Huumekauppiaiden paljastaminen on kuitenkin riskaabelia puuhaa ja Kircheis ensin yritetään kaasuttaa kuoliaaksi ja sitten tappaa painottomassa huoneessa viiden hyökkääjän toimesta.

Lopulta Kircheisille paljastuu että Keyserlingin nöyryytys oli huumeita hänen laivueessaan levittäneen herra Baselin syytä ja että Keyserling otti kaiken syyn niskaansa suojellakseen rakastamaansa rouva Baselia nöyryytykseltä. Bluffauksella, juonimisella ja pienellä verenvuodatuksella Kircheis ja poliisipäällikkö saavat Baselin rikoksista todisteet. Keyserling saa kunniansa takaisin, mutta menetti lopullisesti elämänsä rakkauden.

Disgrace on yllättävän mielenkiintoinen pätkä, vaikka hahmot ja tapahtumat tuntuvatkin muun saagan suhteen irtonaisilta. Ainakaan se ei ole yhtä tylsä kuin Morning’s Dream, Night’s Song ja aineiden käyttö istuu hyvin futuristiseenkin sotimiseen. Pervitiinillä ne Suomenkin sodat sodittiin! Välissä esiintynyt kritiikki epäinhimillistä sotalaitosta kohtaan oli myös ihan terävää.

Keskiössä pyörivä ihmissuhdedraama kykenee kantamaan pätkää yllättävän hyvin ja tarina on itsessään ihan nautittava, vaikkei kauhean voimakkaita tuntoja nostakaan.

Seuraavaksi sitten ekassa OVAssa päästäänkin Iserlohniin, eli One Hundred Billion Stars, One Hundred Billion Lights sitten kun siitä ehtii jotain järkevää naputella! 

Muistelinkin etten niin välittänyt tästä tarinasta ja tavallaan olin oikeassa. Etsivätarina on ihan totaalinen Reinhard goes Sherlock Holmes -spektaakkeli, mutta välissä opitaan kaikkea mielenkiintoista. Hassua kuinka parhaiten tästä mieleen jäänyt kohta oli kun Reinhard ja Kircheis lukivat kirjasta kuinka vasta pitkien aikojen päästä tavattava Kesler kohteli keisarikuntaa haukkunutta naista oikeudenmukaisesti. Mitään tekemistä sillä ei ole tämän tarinan kanssa eikä Kesleriä tässä tavata, mutta se vain kerrottiin kun parivaljakolla ei ollut muuta tekemistä.

Tarina alkaa kun Reinhard ja Kircheis palaavat vanhaan kouluunsa Reinhardin ylennyttyä kapteeniksi vain kaksi vuotta koulusta valmistumisen jälkeen. Heidät otetaan sankareina vastaan koulunsa historian ansioituneimpina oppilaina ja jäävät seuraamaan ilmeisesti Eugeniikan peruskurssia joka saa Reinhardin muistamaan millaista sontaa aikoinaan joutuikaan sietämään. Parivaljakko kuitenkin määrätään palvelemaan sotilaspoliisiin, jossa laiskotellessaan Reinhard lukeekin Kesleristä.

Pian kuitenkin alkaa tapahtua, kun koulun oppilas löydetään murhattuna. Haluten pitää tutkinnan piilossa rehtori pyytää sopivasti oikeaan yksikköön sijoitettuja Reinhardia ja Kircheisia suorittamaan tutkinnan. Koska eivät halua tunnustaa tappiota tai kyvyttömyyttään millään osa-alueella he suostuvat. 

Haastateltu rehtori haluaa syyttää allianssia, joka saa Reinhardin vitsailemaan että allianssin vakoojat varmaan ennemmin hyökkäisivät puolustusministeriöön. Vanha opettaja taas kirousta tai saatananpalvojia. Joka tapauksessa parivaljakko ei saa mitään hyödyllistä kenestäkään irti tapaukseen liittyen, ainoastaan että murhatun luokan priimus on punavihersokea.

Välillä Reinhard ja Kircheis kommentoivat yhteiskuntansa pysähtyneisyyttä ja pakolla perinteissä kuten "geneettisesti heikkojen" syrjinnässä pysymistä, vaikka ne vahingoittaisivatkin sotaponnisteluja. Vähän harmittaa ettie Obersteinia otettu tässä tarinassa edes välillisesti mukaan, kun hän kuitenkin on pääsarjassa se hahmo joka on tämän ongelman kanssa kamppaillut.

Uhrin hautajaisissa Reinhard harmittelee kuinka kuolleen pojan isä vastustelematta suostui Reinhardin pyytöön olla kertomatta poikansa kuolintavasta eteenpäin, jota hän itse piti törkeänä. Reinhardista itsestään tuntuu äärettömän pahalta pyytää karmean menetyksen kärsineeltä isältä moista, mutta isä on yksiselitteisesti on valmis suojelemaan koulun ja Imperiumin kunniaa. Reinhardista moinen vain antaa keisarilla lisää vapauksia kohdella kansaansa huonosti. 

Samana iltana parivaljakko kuitenkin kuulee Reinhardin ja Annerosen isän kuolleen maksakirroosiin. Reinhard menee hautajaisiin siskonsa vuoksi, vaikka yhä vihaakin isäänsä Annerosen myymisestä. Kircheis jää pohtimaan olisiko isä katunut päätöstään, mutta on iloinen kun pääsee taas tapaamaan Annerosea, jonka keisarin palvelijat vievät hyvin nopeasti valmistautumaan illan oopperaa ja keisaria varten, ihan vain muistutuksena että Annerose on yhä vanki.

Reinhardin ja Kircheisin päästessä takaisin koululle on tapahtunut uusi murha. Tällä kertaa uhri oli saman luokan toiseksi paras oppilas ja rikospaikka aivan veressä, vaikka syyllinen olikin yrittänyt pyyhkiä koko lattian. Kircheis tekee tästä päätelmän että värisokea luokan priimus olisi syyllinen.

Reinhard kuitenkin haluaa palata ensimmäiselle rikospaikalle, missä Kircheis pelastaa hänet putoavalta jauhosäkiltä. Automaattisten pölyimurien imiessä kaiken jauhon Reinhard tajuaa kuinka uhri tapettiin, mutta ei miksi onnettomuudelta näyttänyt kuolema jätettiin näyttämään murhalta.

Lopputulemana seuraa Hercule Poirotista tuttu epäiltyjen kerääminen samaan huoneeseen ja ansan virittäminen. Ensin Reinhard syyttää luokan priimusta, mutta rehtorin ollessa turhan tyytyväinen siihen Reinhard väittää rikosvälineen löytyneen luokan kolmanneksi parhaan oppilaan tavaroista. Rehtori tietenkin menettää hermonsa ja paljastaa tietävänsä veitsen olleen priimuksen tavaroissa. Syykin oli Reinhardille selvä, luokan #3 on rehtorin pojanpoika, jonka tieltä hän halusi saada paremmat oppilaat raivattua.

Tarina päättyy Reinhardiin läksyttämässä värisokeaksi paljastunutta priimusta haukkuvia. Se tuskin paljon jollekin etäiselle planeetalle karkotettavaa petturia lohdutti, mutta antoi taas uuden mahdollisuuden Reinhardille ja Kircheiselle keskustella Imperiumin ongelmista ja kuinka sitä täytyisi muuttaa.

Vaan mitäs mieltä tällä kertaa tästä olin? No tarina oli ehkä parempi kuin muistin ja toimii mysteerinä oikein hyvin jos tykkää Agatha Christien tyylisistä sellaisista. Kuitenkin pakko lukea se miinukseksi ettei mitään toimintaa ole kuin se yksi jauhosäkin alta pelastaminen ja tyhjä tila on pääosin täytetty melko mitäänsanomattomalla dialogilla, josta ei irtoa oikein lisäymmärrystä hahmojen mielenmaisemaan. Ainoa arvokas informaatio on se tarina Kesleristä ja imperiumin rotuhygienia-luennot, joista kyllä saadaan myöhemmin kuulla lisää.

Ei tätä nyt skipatakaan kannata jos sarjan haluaa katsoa, mutta vähän ylimääräiseltä se tuntuu mahtavan edellisen tarinan jälkeen.

Seuraavaksi sitten Disgrace, jossa saadaan kerrankin katsoa Kircheisia seikkailemassa omin nokkinensa. Muistikuvat siitä ovat paljon paremmat kuin tästä, mutta se täytyy jättää ensi viikolle kun on muita harrastuksia tiedossa.

110-jaksoisen pääsarjan päätyttyä 1997 alkoi  melkein välittömästi sen päähenkilöitten aiempia vaiheita valottaneiden kahden esiosan tuottaminen, ensin 24 jaksoa Reinhardin ja Kircheisin vaiheita ja sitten 28 jaksoa joista osassa seurataan myös allianssin Yang Wen-litä, joka ehkä hieman pääsarjaa enemmän jää kultaisen kakaran varjoon näissä sarjoissa. 

Golden Wingsin arvostelun kommenteissa Myy kertoi luulleensa sen tehdyn pääsarjan jälkeen ja siksi eroavan visuaalisesti niin pahasti muusta saagasta, mutta siinä missä Golden Wings tehtiin pääsarjan kanssa samaan aikaan pitkälti eri tiimin toimesta, nämä esiosat tehtiin pääsarjan jälkeen pitkälti samalla porukalla ja Ishiguro Noborun ohjauksessa. Tietenkin vuosien vieriessä ulkoasu muuttuu modernimpaan suuntaan ja jälkimmäisen tehdyn Spiral Labyrinthin jaksot näyttävät teknisesti enemmän saman ohjaajan ja käsikirjoittajan LoGH-fanien rahastusyritys Tytanialta kuin vanhemmalta sarjalta, mutta asut, tekniikka ja hahmot pysyvät samanlaisina.

Ensimmäinen näistä esiosista alkaa neljän jakson tarinalla Valley of White Silver. Reinhard ja Kircheis ovat juuri valmistuneet sotilasakatemiasta ja sijoitettu Iserlohnista Allianssin suuntaan olevalle kylmälle rintamaplaneetalle. Myös Golden Wingsissä antagonistina ollut markiisi Benemünde on vihainen Annerosen saamasta huomiosta ja siitä että Reinhard ylennettiin suoraan Vänrikiksi eikä upseerikokelaaksi (?) kuten olisi tavallista. Katkeruuksissaan markiisi käskee aloittaa juonen Reinhardin tappamiseksi kostaakseen keisarin huomion vieneelle Anneroselle.

Kapche-Lankalla Reinhard ja Kircheis aloittavat aktiiviuransa rintamalla pieksemällä naisen raiskaamista yrittäneen joukon. Tappeluun osallistumisesta tietenkin on rangaistus: Käsky lähteä kaksin panssarivaunulla vihollistukikohtaa etsimään. Benemünden käsky oli välittynyt Reinhardin komentajalle, joka päätti tarttua tilaisuuteen päästä pois etäiseltä ja synkältä komennukselta.

Tässä kohtaa Valley of White Silver muuttuu jossain määrin korkkarihenkiseksi sotimiseksi. Planeetalla ei voida käyttää ilma-aluksia jatkuvan lumipyryn vuoksi joten sotiminen jää maavoimille, eli käytännössä tankeille. PsPr:n miehen sydäntä tämä tietenkin lämmittää ja hyvä ettei ajoonlähtötarkistusta tehtäessä kyynel karannut vierimään pitkin poskea. Vaunuista ja niitten tekniikasta kerrotaan paljon yksityiskohtia ja ne tuntuvat kunnon sotakoneilta.

Kircheis ja Reinhard lähtevät liikkeelle, mutta eivät pääse turhan kauas. Vaunun voimanlähdettä on tietenkin sabotoitu ja kaksikko joutuu naamioimaan sen lumeen ja miettimään keinoja selviytyä. Hetket vaunussa tapahtunutta pohtien ja sissimuonia syöden vain lisäävät korkkari-tunnelmaa. Yön aikana kuitenkin Kircheisin asettamat sensorit huomaavat Allianssin joukkoja vaunun läheisyydessä ja seuraa Reinhardin ja Kircheisin elämän ensimmäinen taistelu.

Kircheis ampuu kolmesta kanjonissa kulkevasta vaunusta jälkimmäistä panssarintorjuntaohjuksella, jonka jälkeen kahden muun vaunun miehistöt jalkautuvat uusien ohjusten pelossa ja jakautuvat kahdessa ryhmässä etsimään väijyttäjiään lumipyrystä. Reinhard käyttää lumipyryä hyväkseen ja etenee lähitaisteluun ensimmäisen ryhmän kanssa Kircheisin antaessa korkeammasta asemasta tulitukea. Tämän jälkeen he valmistautuvat väijyttämään ruumiit löytäneen toisen ryhmän vaunun palontorjuntajärjestelmän sammuttimella (tai ainakin oletan ettei noin järeitä vehkeitä normaalisti käytetä käsisammuttimina).

Tällä välin komentaja alkaa hermoilemaan ja käskee juonessa mukana olevan luutnantin käymään varmistamassa kaksikon kuoleman. Reinhard ja Kircheis eivät saa käytettyä Allianssin vaunuja aivoaaltojen tunnistuksen vuoksi, mutta saavat kopioitua arvokkaita tiedustelutietoja ja kytkettyä kytkettyä vaunun voimanlähteen omaansa. Arvellen joutuneensa juonen uhreiksi he asettuvat avoimelle paikalle odottamaan että joku tulisi tarkastamaan tilanteen. Reinhard valehtee saapuvalle luutnantille Kircheisin kuolleen lähtiessään hakemaan apua.

Luutnantti menee tekemään vanhimman pahiksen virheen koskaan ja paljastaa koko juonen Reinhardille, koska luulee tämän kuolevan joka tapauksessa. Kircheis ampuu tämän vaunua saatuaan kuulla tarpeeksi ja Reinhard antaa kuolevalle vielä armonlaukauksen tämän pyydellessä armoa, ihan vain koska meni loukkaamaan Annerosea. 

Parissa kohtaa näissä neljässä jaksossa kuvataan vain Kircheisia haaveilemassa Annerosesta. Jotenkin tämä oli aina pääsarjassakin selvää, mutta sitä ei sanottu niin selvästi. Kun tietää näiden kahden tulevaisuuden tämän alleviivaaminen on hieman katkeransuloista, mutta toisaalta antaa Kircheisille paremman motiivin kuin vain olla tukemassa Reinhardia, koska ainakin itseäni ensimmäisellä katsomiskerralla häiritsi ontohko pelkän uskollisen ystävän rooli. Kircheis auttaa Reinhardia saadakseen tämän siskolta, onhan tämä miehekkäin anime koskaan!

Reinhardin ja Kircheisin palatessa tukikohtaan heille selviää kohtaamansa partion olleen tiedustelemassa ison yllätyshyökkäysen edellä. Jotenkin Kircheisin onnistuu löytää vaunujen ohjelmoinnista exploitti jolla tehdä kaikista allianssin vaunuista toimintakyvyttömiä, vaikkei hänellä tiedetä olevan mitään alan koulutusta ja sarjan tapahtumien perusteella kaluston joutuminen vihollisen käsiin on aivan tavallista ja näin kaikki selvät heikkoudet oltaisiin löydetty ja paikattu molemmin puolin sotaa. Ehkä pitää vain hyväksyä kaikkien muiden olevan laiskoja idiootteja. 

Taistelun tauottua Reinhard esittää komentajalle yllätyshyökkäystä tiedustelutiedoista paljastuneeseen vihollisen uuteen tukikohtaan vielä kun löydetty ohjelmistoheikkous auttaisi vihollisen vaunuja vastaan ja komentaja suostuu luullen luutnantin kuolleen vihollisen käsissä ja toivoen uuden tilaisuuden Reinhardin tappamiseen syntyvän kaaoksen keskellä. Pitää huomauttaa että tässä taistelukohtauksessa soi yksi koko LoGH:n parhaista taustamusiikeista. Suorastaan veikeät iloiset kohdat puolustuskyvyttömän vihollisen kaatuessa panssarivaunujen tulitukseen ovat puhdasta hurmosta.

Reinhard ja Kircheis saavat viritettyä komentajalleen ansan, mutta uhatessaan syyttää häntä maanpetoksesta jos ei todista Benemündea vastaan komentaja päättää tehdä itsemurhan pelastaakseen ainakin perheensä teloitukselta. Seuraavana komentoketjussa oleva Martel ei halua pilata entisen komentajansa mainetta ja lupaa antaa Reinhardin ja Kircheisin toimista ylistävät arviot mikäli nämä antavat kuolleen komentajan pitää kunniansa.

Tarina päättyy Reinhardiin ja Kircheisiin tuijottamassa Kapche-Lankaa lähinnä olevaa toista planeettaa, ensimmäisestä elokuvasta tuttua Legmiza nimistä kaasujättiläistä, sekä Benemündeen kiroamassa juonensa epäonnistumista. Menee vielä vuosia ennekuin tuolle katkeralle naiselle juotetaan myrkkyä ja ai että se tulee näiden esiosien jälkeen olemaan tyydyttävämpi kohta kuin näitä ilman.

Vaan kuinka arvottaisin Valley of White Silverin? Itsestäni tämä on monella tapaa mahtava arkki; toiminta on loistavaa, Kircheis ja Reinhard kokevat ensimmäisen taistelunsa varsin maanläheisissä oloissa ja niin hovin kuin armeijankin korruptio tulee hyvin selväksi. Lisäksi Benemünde on tyydyttävä pahis näin miesrikkaalle sarjalle, keisarin suosiosta tippunut katkera nainen jolla on aivan liikaa vaikutusvaltaa persoonaansa nähden. Valtaosa naisista pitkin saagaa kuitenkin on selkeästi hyvien puolella, ja Benemünde on hyvä esimerkki pahoista aatelisista ylipäätään, heitä kuitenkin aina Imperiumissa pitäisi ensisijaisesti vihata.

Ainoiksi miinuksiksi jää klassisimman pahismokan tekevä luutnantti ja Kircheisilta yhtäkkiä löytyneet ohjelmistogurun kyvyt. Ne eivät lopulta haittaa niin paljoa kuin luulisi, vaikka onkin ärsyttävää vain hyväksyä jotain niin epäloogista. Maasota muutenkin on LoGH:issa tyydyttävää ja harvinaista herkkua, joten pätkä on ehdottomasti katsomisen arvoinen.

Seuraavaksi vuorossa Morning’s Dream, Night’s Song. Ensimmäisellä kerralla en tainnut sitä niin arvostaa, mutta saa nähdä mitä mieltä olen siitä nyt.

Sanotaan nyt vaan että olisin todella innoissani tästä, jos kaikki ihmiset ei näyttäisi typeriltä nukeilta. Ihan oikeasti, ekana tulee mieleen kankeasti 3d-animoidut amerikkalaiset lastenohjelmat, ei vakava scifi.

Jotenkin luulen että tarina tulee olemaan tämän vahvin puoli ja pakko myöntää että kaupunki näyttää mielenkiintoiselta. Terrorismia, hylätty kaupunkilaiva ja sen sellaista. Ehkä tätä pienissä annoksissa sen verran pystyy sulattamaan ilman että silmät ihan verta alkaa vuotaa.

Ja toiminta oli ihan kivaa, vaikkei mitään niin erikoista. Mechasuunnitteluun on panostettu ja kaikki laitokset tuntuvat olevan Appleseedin maailmassa kuin kotonaan.

LoGH kiusasi minua ihan helvetin pitkään. Se vaikutti ihan täysin minulle suunnatulta animelta, kun olin vasta pääsemässä sisään koko japanilaisen piirretyn maailmaan. Mutta se pituus. 110 jaksoa tuntui pelkkiä elokuvia ja alle 26-jaksoisia sarjoja katsoneesta 15-vuotiaasta äärettömän pitkältä. Vasta katsottuani Kenshinin 94 jaksoa alusta loppuun päätin vilkaista muutaman ensimmäisen jakson.

Ja minähän olin heti ensimmäisen taistelun jälkeen koukussa. Animea jossa taistelujen kulku määräytyy taktiikan mukaan? Tuhansittain aluksia joka taistelussa? Kaksi kilpailevaa korruptoitunutta valtiomuotoa? Kymmenittäin mielenkiintoisia sivuhenkilöitä ja erittäin mielenkiintoiset päähenkilöt sodan eri puolin? Mitä tässä on josta voisi olla pitämättä?

Jonkunaikaa pääsarjan loppuun saamisen jälkeen katsoin kronologisesti pääsarjaa ennen sijoittuvat sarjat ja elokuvat, jonka jälkeen LoGHille en uhrannut aikaa muutamaan vuoteen kunnes reilu vuosi sitten katsoin pääsarjan uudestaan. Nyt voisikin olla aika käydä koko saaga tapahtumien mukaan järjestyksessä läpi, paloitellen sarjat loogisiin kokonaisuuksiin. Ensimmäisenä vuorossa on tietenkin Reinhardin lapsuudesta tarkemmin kertova elokuva Golden Wings.

Elokuvan nimellä tietenkin viitataan koko saagan päähenkilö Reinhardiin ja sisareensa Anneroseen, joista näiden paras ystävä Kircheis puhuu kultaisina siipinä näiden vaaleiden hiusten tähden. Tarina alkaa kun Reinhardin ja Annerosen äiti kuolee pelastaessaan lapsensa liukkaalla kaahailevan auton alta. Koska syyllinen on pahamaineisen aristokraatin poika, ei isällä ole mahdollisuuksia vaatia hyvitystä vaimonsa kuolemasta.

Masentuneena isä alkaa turruttaa itseään alkoholilla Annerosen huolehtiessa pienestä Reinhardista. Äidin kuolema ja isän henkinen murskaaminen saa Reinhardin suhtautumaan aatelisiin myöhemmin hyvin vihamielisesti ja kiintymään voimakkaasti siskoonsa.

Reinhard ja Annerose muuttavat ilmeisesti isänsä juopottelun vuoksi halvempaan taloon, jonka naapurissa Kircheis asuu. Nähtyään kauniin Annerosen Kircheis tapaa Reinhardin ja kahdesta tulee erottamattomat ystävät. Kircheis myös ihastuu välittömästi Anneroseen.

Mikään hyvä ei kuitenkaan kestä ikuisesti eikä viina puissa kasva. Reinhardin isä myy tyttärensä keisarin jalkavaimoksi ja jo toisen kerran aristokraatit vievät Reinhardilta elämänsä tärkeimmän ihmisen. Sisaren saaminen vapautetuksi palatsista on Reinhardin ja Kircheisin motiivi pitkälle tulevaisuuteen ja se mielessään nämä liittyvät armeijaan.

Kircheisin ja Annerosen suhde muuttuu molemmin puolin romanttisesti Kircheisin vanhetessa, vaikka kumpikaan ei olosuhteiden pakosta mitään asialle teekään. Tähän suhteeseen tietenkin palataan vielä monta, monta kertaa muissa saagan osissa, mutta itsestäni koko Golden Wings kertoo eniten Kircheissista ja lisää tunnelatausta hänen suhteelleen niin Anneroseen kuin Reinhardiin. Elokuva julkaistiin pääsarjan toisen ja kolmannen kauden välissä, joten näihin koko sarjan tärkeimpiin ihmissuhteisiin keskittyminen on ihan loogista.

Sotilasakatemiassa Reinhard joutuu kuuntelemaan aatelisten lapsia väittämässä että häntä suositaan sisarensa aseman vuoksi ja ajatus siitä ettei hän halua elää moisten sukujensa maineilla ratsastavien lahjattomien idioottien alaisuudessa alkaa itämään. Imperiumin synnyttäneen Rudolph Goldenbaumin patsaan varjossa hän pyytää Kircheissia auttamaan vuosisatoja kestäneen dynastian kaatamisessa ja galaksin valloittamisessa. Reinhardin kunnianhimoon ihastuneena Kircheis suostuu.

Tämän jälkeen elokuvassa hypätään vuosia eteenpäin Reinhardiin ja Kircheissiin saamassa komentoonsa ensimmäinen aluksensa Iserlohnin kuolemantähd.. siis linnoituksella. Miehistö tietenkin suhtautuu aatelispentuun johtajanaan alkuun epäilevästi, mutta Kircheis pieksee moiset motkotukset joukoista nopeasti.

Elokuva hyppää välillä hyökkäystä Iserlohniin suunnittelevan Allianssin puolelle, jossa saamme tavata ruskeahiuksisen Yang Wen-liin ja blondin Attenboroughin. Ääninäyttelijätkin on täysin erilaisia kuin muissa osissa, mutta onneksi nämä kaksi antavat vain nopeat mielipiteensä Allianssin taktiikasta.

Seuraavaksi tavataan Anneroselle kateellisen Lady Benemunden lähettämä sotilaspoliisi, joka haluaa perehtyä Reinhardin nopeaan etenemiseen. Reinhardin ja Kircheisin piestyä Annerosea huoritelleita upseereita tämä Orochimarun esimuoto ehtii haastatella kaveruksia näiden entisen komentajan kuolemasta muutaman hetken ennen Allianssin hyökkäystä.

Varsinainen avaruustaistelu onkin taas kerran loistavaa katsottavaa, samoin elokuvan loppuhuipennus sen jälkeen, että niiden ollessa hahmokehityksen kannalta merkityksettömiä jätän ne spoilaamatta. 

Kaiken jälkeen Kircheis kuitenkin on toipumassa ja Reinhard itkien vannottaa Kircheissia olemaan kuolematta ennen itseään ja elokuva päättyy siihen. 

On vaikea sanoa olisinko nauttinut tästä elokuvasta enemmän jos en olisi nähnyt jatkoa jota se heijastelee. Kokonaisuutena se kuitenkin on melko vahva, mutta muiden saagan osien joukossa se jakaantuu alun Reinhardin, Annerosen ja Kircheisin lapsuuden eheämpään tutkailemiseen ja lopun vähän ennen A Hundred Billion Stars, A Hundred Billion Lightsin loppupuolen Iserlohnin jaksoja sijoittuvaan taisteluun. 

Alun merkittävät tapahtumat kuitenkin käydään pääsarjassa läpi takaumissa, mutta kuitenkin siinä on niin paljon uutta ja hyvin tehtyä materiaalia että se kannattaa katsoa yhtenäisenä kertomuksena. Siinä kerrotaan hyvin selkeästi mistä Reinhardin kunnianhimo kumpuaa ja mikä motivoi häntä muuttamaan koko galaksia. Loppu taas on puhdasta toimintaherkkua niin avaruudessa kuin kuolemantähd.. siis avaruuslinnoituksessakin, jota ei kannata jättää väliin jos LoGH kiinnostaa.

Ulkoasullisesti alku on hyvin yhteneväinen kierrätetyn materiaalin kanssa, loppupuolella taas alusten ulkoasu eroaa voimakkaasti pääsarjasta. Varsinkin hävittäjät ovat molemmin puolin täysin erilaisia kuin vain muutamaa imperiumin vuotta myöhemmin. Tietenkin kiva että tehdään selväksi että tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen tuttua tekniikkaa, mutta sekään ei anna anteeksi mitä Yangille ja Attenboroughille tehtiin. Itse uskon että nuo ovat täysin eri hahmot kuin muussa sarjassa, heidän nimensä vain sattuu olemaan Yang ja Attenborough.

Pakollista katsottavaa jokaiselle LoGH-fanille ja ei yhtään huono elokuva jolla alkaa kokonaisuuteen perehtyminen, samaan rahaan saat tuhdin ymmärryksen Imperiumin puolen päähenkilöistä ja hyvän annoksen sarjalle ominaista toimintaa.

Seuraavana vuorossa A Hundred Billion Stars, A Hundred Billion Lightsin ensimmäinen neljän jakson tarina, Valley of White Silver.

Tulipa ainakin harvinaisen selväksi että tätä miestä ei pillu kiinnosta, mutta poikien perään lähtee juoksemaan heti kun robottihiiri juttelee tutulla äänellä. 

En muista milloin olisin nähnyt tuplapitkän ensimmäisen jakson animessa, amerikkalaisissa sarjoissahan nuo ovat tavallisia. Ilmeisesti loput jaksot ovat kuitenkin ihan 20-minuuttisia, joten toista katanagataria ei ole tulossa. Eikä memou-chou muutenkaan vaikuttanut yhtä pitkäveteiseltä. 

Siten kuten minä ensimmäisen jakson käsitin, siinä venytettiin yksi Jigoku Shoujon jakso ja tungettiin väleihin hahmojen esittelyt. Periaatteessa teinihuoraus on hyvä premiisi etsivädraamalle, mutta jos sitä ei tulevissa jaksoissa mitenkään sidota isompaan juoneen tulee koko jaksosta tuplasti miinusta loppuarvosteluun. 

Päähenkilömme Fujishima-kun painostetaan liittymään kukkakerhoon ja sen toisen jäsenen kautta tutustuu erikoiseen ravintolaan, hassuun hikikomori-etsivään ja jengiinsä. Ensimmäisessä jaksossa koitetaan selvittää mitä tapahtui teinihuor.. eiku koulutytölle joka tykkäsi viettää aikaansa vanhempien miesten kanssa rahaa vastaan. 

Ongelmat: Alice liian loli, turha fanservice, ei tarpeeksi tietoa sivuhenkilöistä. Positiivista: hahmot muistuttaa Durarararasta ja stoori & jakson loppu Jigoku Shoujosta. Eiköhän tämä pysy katsonnassa loppuun asti.

Tiedetään, Dolls ei ole missään nimessä tämän kauden parhainta kärkeä, mutta ensimmäinen jakso tarjosi tarpeeksi tykkäämisen arvoisia juttuja että tätä tulee varmaan katsottua lisää ainakin muutama jakso.

Eka jakso lyhyesti: Kuga on luokkakokouksessa, Kuga koittaa puhua isotissiselle love interestille, Kuga juo liikaa, löytää ruumiin, tapaa pikkusiskonsa ja tämän robotin, pikkusisko tappelee harmaahiuksisen antagonistin kanssa ja muuttaa pikkusiskoineen love interestin luokse.

Mitäs hyvää.. Ainakin opening oli yksi kauden paremmista, pahis näyttää ja kuulostaa hyvältä ja "mystinen kylä jossain korvessa" -asetelmaa ei ole imo käytetty animessa tarpeeksi. Jossain määrin koko anime muistuttaa enemmän itseäni Kurenaista kuin mistään muusta, vaikka se onkin melko varmasti muutamaa astetta tätä parempi sarja.

En voi sanoa vihanneenikaan Blood+:aa, katsoin sen alusta loppuun ja pienistä junnailuista huolimatta pidin sitä varsin viihdyttävänä, mutta hidastelusta ja yksipuolisista pahiksista jäi kuitenkin jossain määrin paha maku suuhun. Nyt sitten olisi reboottia tarjolla, niin miksikäs ei sitä tarkistaisi, ei se kuitenkaan voi mitenkään olla yhtä karmea kun se toinen tämän kauden vampyyrisarja. 

Vanhemmassa versiossa parasta oli Saiyan ikä ja tausta, jota oltaisiin melkein voitu käyttää enemmänkin. Kuitenkin viimeisen vuosikymmenen kestäneestä kuohinnasta huolimatta vampeista tehdään edelleen loistavia kirjoja ja elokuvia, eikä tarvitse mennä edes länsinaapuria kauemmaksi kalaan. 

Mitä itse jaksoon tulee, paha sanoa. Saiya meditoi, lauleskeli, kävi koulussa, silppusi pahiksen ja meni nukkumaan. Hahmoista saatiin jotain irti ja toiminta oli mainiota, mutta tarinapuolella starttia vielä lykkäillään. 

Tästä ei tosiaan etukäteen paljo mitään tiennyt, kuten Aranakin totesi, mutta Utenan perusteella tässä oli silti pakko olla jotain tutustumisen arvoista ja kannattihan se. Ensimmäinen jakso oli varsin tapahtumarikas, vaikkei hahmojen pään sisälle oikein vielä päästykään. Niin ja kun No. 6 täyttää poikarakkaus-kiintiöni, pingurumpu taas ilmeisestii hoitelee insestipuolta.

Päähenkilöinä sarjassa pyörii kaksi veljä ja niitten sisko, vanhemmat ovat kuolleet joskus ja se siskokin kuolee ekan jakson puolivälin paikkeilla. Mutta herää henkiin. Koska hattu haluaa rummun.

Kehuttavaa on paljon, ensimmäinen jakso oli helvetin nätti ja varsinkin taikatyttötyylinen dominatrixpinguhengen esiinastuminen monivaiheisine raketteineen ja edestä avonaisine hameineen. Kuitenkaan ne asiat joita eniten haluan, hahmot ja tarina, eivät avautuneet tai sytyttäneet niin paljon että voisin väittää tämän pilotin kiilaavan Usagi Dropin edelle, saati sitten Steins;Gaten. 

Tämä oli ennakkoon eniten itseä kiinnostavin alkavista sarjoista, ja ei kyllä pettänyt. Ensimmäinen jakso oltiin pyhitetty kokonaan päähenkilö Daikichin isoisän hautajaisille, joissa suvulle tuottaa päänvaivaa papan avioliiton ulkopuolinen tytär Rin, jonka äiti oli lähtenyt omille teilleen. Muiden keskittyessä tilanteen aiheuttamaan häpeään ja halutessa antaa Rinin sossun hoitoon Daikichi päättää ottaa tämän tätinsä kasvatettavakseen.

Vaikka olisi kuinka tietoinen tavasta jolla ensimmäisessä jaksossa koitetaan maalata tästä parivaljakosta sympaattista verrattuna kylmään perheeseen ei tilanteen tunnelataukselle voi mitään. Tarina itsessäänkin tuntuu hienolta, mutta toteutus on tällä kertaa täyden kympin arvoinen.

Näiden kahden kasvamista on varmasti mukava päästä seuraamaan.

Aloitetaas uusien sarjojen vilkuilu. Ekana vuorossa dystopiascifiä ja poikarakkautta No.6 parissa. Päähenkilöinä on ilmeisen pahalta systeemiltä karannut Nezumi ja huippuälykäs eliittikoulussa opintonsa pian aloittava Shion.

Eka jakso ei tarjonnut mitään ihmeellistä, lähinnä alustuksen tarinalle ja päähenkilöt sekä maailman lyhyesti esiteltyinä. Maapallo on taas kerran sotimisen jälkeen jakautunut kuudeksi alueeksi, jolla jokaisella on yksi teknisesti kehittynyt kaupunkivaltio ja ilmeisesti niiden ulkopuolella on sitten vähemmän kehittynyt meininki. 

Kiva scifi on kivaa scifiä, odotukset tämän suhteen maltillisina, mutta positiivisina. 

Hei, katsokaapas noita ensimmäisessä jaksossa esiteltyjä hahmoja! Vähän nössö hyväsydäminen Ganta, kaunis ja nokkela Mimi, sekä urheilullinen ja miehekäs Yamakatsu! Veikatkaas ketkä kaksi noista kuolee ennen kuin sarjaa on ehditty katsoa kolmea minuuttia ja kenen itkunsekaista vinkunaa saadaan katsoa loput 12 jaksoa?

Ehdin jo aikoja sitten morkata ensimmäisen jakson tapaa aloittaa esittelemällä meille tarinankaaren teurasporsaita, mutta myöhemmin kävi hyvin selväksi ettei lyhytikäisten hahmojen ongelma koskenut vain ensimmäisen jakson hahmoja. 12 jaksoa on vähän, mutta sitä suuremmalla syyllä sitä ei pitäisi käyttää tarinan kannalta merkityksettömiin hahmoihin ja jättää niitä joiden kohtaloista koitetaan saada draamaa irti niin pintapuolisiksi ettei ketään kiinnosta!

Mutta hei katsotaanpas näitä kahta! Äänensä ja perheensä menettänyt Nagi ja tämän luotettava ja uskollinen apuri Karako. Heidät esiteltiin seitsemännen jakson loppupuolella ja loput viisi jaksoa käytettiin lähes kokonaan näiden kahden suunnitelmien parissa ja kaikki aiempi hyvin pitkälti unohdettiin. Niin, näiden ja kymmenen muun vielä pintapuolisemman kuolleen hahmon kanssa. 

Kyvyttömyyteni välittää tietenkin värittää tätä, mutta tarina on hauskoista ideoistaan huolimatta pirun heikko, ja ennen kaikkea siitä ei saada melkein mitään selville! Hirveä sählääminen ja silti lopussa ei ole minkäänlaista huipennusta. Tiedetään että perustuu mangaan, mutta ei tällä suorituksella toista kautta ansaita.

Tuntuu ettei ole mitään hyvää sanottavaa, ja eihän kehuja kauheasti voi muutenkaan jakaa. Ulkoasu on heikohko ja välillä ruma, taistelut ilottomia vaikka vereen perustuvat voimat ovatkin ajatukseltaan ihan kivoja. Shounen-tyylin asteittainen kehityskin tosin perseillään kun "seuraavan tason" kyvyt opetellaan vasta toiseksi viimeisessä jaksossa ja sarja päätetään mystisellä sitä seuraavan tierin pamauksella. 

Ei Deadman Wonderland silti niin karsea katsottava ollut, palkinto vain puuttui lopusta. Puolessa välissä jo totesin hahmokaartin olevan liian heikkoa goremaiseen meininkiin, mutta silti jotkut hahmot ovat ihan hauskoja seurattavia ja idea olisi voinutkin toisenlaisella toteutuksella toimia hyvänäkin toimintasarjana. Ajattelin ottaa käyttöön uuden arvosteluasteikon ja DW saa puolitoista kalloa.

Paljon kiinnostavia sarjoja starttailemassa ja moni nykyisistäkin jatkumassa.. Tarkempia mietteitä sitä mukaan kun ekat jaksot pääsee näkemään. 

Kauniimman puoliskon piirtelyitä kevennykseksi.

http://www.youtube.com/watch?v=m_HnBac5jWs 

Alunperin C vaikutti kantaaottavalta maanläheiseltä sarjalta fantasiaelementein. Ensimmäisten parin jakson ajan talous on vain taustana, päähenkilö Kimimaro opiskelee sitä ystävänsä kanssa, mutta arkiset rahahuolet ja suorituspaineet painavat enemmän kuin valtion velkaantumisaste.

Lyhyeen muotoon ahdetussa tarinassa on pakostakin kiirehtimisen tuntua, mutta sovitukselle pitää kyllä antaa kritiikkiä ilmapiirin yhtäkkisestä vaihtumisesta ja alun sivuhenkilöitten muuttamisesta tietyssä pisteessä merkityksettömiksi kansakuntien tuhoutumisen rinnalla. Ei sillä etteikö tyttö, jonka silmissä on naurettavan kivuliaassa "vain ystäviä" -statuksessa, tuossa tilanteessa varsin nopeasti unohtuisi, mutta Kimimaron prioriteettien muutosta ei noteerata mitenkään. 

Tarinahan C:ssä meneen seuraavasti: Kimimaron luona käy mysteerinen narri, joka antaa luottokortin jonka takana onkin huomattava summa rahaa. Tätä Midas-pankin lyömää tavallisista ihmisistä normaalilta näyttävää rahaa käytettyään narri hakee Kimimaron omassa ulottuvuudessaan sijaitsevaan punavivahteiseen Financial Districtiin taistelemaan muitten kanssa rahoista. Siellä Kimimaro tapaa Mikunin, noin 30-vuotiaan menestyneen liikemiehen, joka johtaa Midas-pankin vaikutusten vähentämiseen tähtäävää kiltaa.

Muuten sivuhenkilöistä mieleen jäi lähinnä kuudennen jakson rikas hyväntekijä Sennoza, joka onnistui olemaan ärsyttämättä sekä pyhimys-Brangelinana että hävinneenä pyhimys-Hurstina. Jälkikäteen Sennoza oli oikeastaan ainoa jolla oli toisenlainen hyvä käyttötarkoitus Financial Districtille ja Midas-rahoille kuin Mikunilla. Muitten motivaattoreina tuntuu olevan pelkkä ahneus, joka jätti ruutuaikaa rohmunneita hahmojakin turhan yksiulotteisiksi.

Puolessa välissä kirjoitin että C:n taustatarina ja maailman mekanismit toimivat ihan oivallisina vertauskuvina tosimaailman talouspelille, eikä viimeiset jaksotkaan tätä mielipidettä karmeasti heilutelleet. Midas-pankin lyömä "väärä raha" tosin ei tunnu olevan merkittävä inflaation aiheuttaja, vaikka sen takana onkin "vain" ihmisten menetettyjä tulevaisuuksia. Kun setelien kulkua aluksi näytettiin tuli pakostakin mieleen natsien Operaatio Bernhard ja muut systemaattiset rahanväärennysoperaatiot, joiden tarkoitus ja seuraus on aina ollut nostaa inflaatiota. Edelleen, kiirehditty sarja, mutta tätä pelin puolta käytiin heikosti läpi.

Muulta tarjonnaltaan C on varsin heikko. Hahmojoukossa ei ole kauheasti kehuttavaa ja muutenkin ulkoasu oli paikoitellen omaan silmään ruma. Äänipuolella ei ole mitään isoa kehuttavaa, mutta se engrish se engrish.. Sarjassa puhutaan melkoisesti englantia pitkiäkin pätkiä ja valtaosa puhujista on aivan karmean kuuloisia, kun englanti kuitenkin on hahmojensa äidinkieli. 

Taisteluissa oli myös sisältöä varsin heikosti, ihmiset huutelivat liikkeitä ja hirviörobottiorjansa toimivat. Kimimarolla on kyllä kehittyvä suhde oman taisteluapurinsa Msyun kanssa, mutta mitään merkitystä taisteluihin sillä ei ole. Ihmiset voivat myös itse muuttaa rahaansa miekaksi ja huitoa niillä, jolloin oikeastaan tappelun makua hieman löytyykin, vaan taistelut jäävät silti niin sisällöttömiksi ettei niiden takia kannata C:tä kyllä vahdata.

Lopulta pakko todeta C:n olleen vain keskinkertainen tuotos kivalla idealla. Finaalissa oli vähän meininkiäkin, mutta tapahtumat tuntuvat samaan aikaan liioitellun dramaattisilta ja merkityksettömiltä, ja niistä välittäminen tuotti ainakin itselle hankaluuksia. 

Tulee liian usein lykkäiltyä kehuttujen leffojen ja sarjojen katsomista typeristä syistä. Toisaalta ei missään nimessä haluaisi langeta hypetyksen uhriksi ja pettyä. 5cm kohdalla oli syy niinkin lapsellinen, että "jaa, rakkaustarina, ei kuitenkaan nappaa". Silti, kun tarpeeksi kauan stillkuvia oli nähnyt ja visuaalista ilmettä kuullut ylistettävän, oli pakko viimein vilkaista tämäkin pois alta.

Ja onhan se kaunis. Tietokoneella piirtämisestä tuttu hieman nestemäinen ilme monin kohdin on aivan upea ja sen taika säilyy koko tunnin ajan. Soundtrack on varsin onnistunut, mitä nyt lopun biisi ei oikein ollut omaan mieleen. Ei se varsinaisesti huono ole, mutta omaan korvaan sopisi paremmin lopun 20-somethingeja vanhemmille hahmoille.

Tykkään yleensäkin tavallisesta poikkeavasta kerronnasta elokuvissa, oli se sitten pelkästään dialogin varassa, kuten vaikka 12 Angry Menissä ja Sunset Limitedissä, tai henkilöitten pään sisäisessä pohdinnassa kuten tässä tapauksessa. Se mitä tapahtuu ei ole läheskään yhtä mielenkiintoista, kuin se mitä hahmot ajattelevat tapahtuneesta. Tarinan sisältö on kuin kirjasta.

Eka osa tuntui kyllä enemmän kuin tutulta, kun tuli aikanaan paljonkin reissattua viiden tunnin junamatkan päähän, minkäs muun, kuin tyttöystävän luokse. Nykyään asutaan jo yhdessä, että etäsuhteen lopputulos oli juuri päinvastainen kuin Takakilla ja Akarilla.

Kivaa slice of lifea 5cm joka tapauksessa oli, ja varsin raikasta vaihtelua siihen mitä tavallisesti tulee katsottua. Tosiasiassahan pelkän ulkonäön vuoksi olisi voinut tunnin tälle uhrata, mutta lopun jälkeen tarinastakin jäi hyvä fiilis. 

Olisihan tämän voinut ajoissakin tehdä, mutta tuossa nyt mietteitä nyt pyörivistä sarjoista. 

Kaiji S2

Kaiji jatkuu edelleen kahdeksannen jakson kohdalla kaivoksessa minne ekoissa mietteissä läpi käydyssä kauden ekassa jaksossa päädyttiin. Tahti on yhtä hidas ja dramaattinen kuin ekalla kaudella, mutta hahmona Kaiji on kehittynyt siitä huimasti. Vaikka kausi alkoikin epätoivoisissa merkeissä, on haudasta pikkuhiljaa noustava ja työnjohtajalle näytettävä närhen munat!

Hidas tahti ei haittaa, vaikka jakson sisällön jäädessä pariin nopanheittoon tuleekin pakosta mieleen vertaus Dragon Ballin monta jaksoa kestävään liikkeen lataamiseen. Oikea sisältö tulee pelaajien psykologiaan syventymisestä ja pienistä yksityiskohdista. Visuaalisesti parasta herkkua sarjassa ovatkin vertauskuvannolliset kohdat ja pakko myös mainita ettei Kaiji olisi mistään kotoisin ilman miehekästä kertojaääntä.

Nichijou

Tätä en alunperin ajatellut edes vilkaista moeen kyllästymisen vuoksi, mutta Kuhaaan ylianalyyttinen postaus herätti kiinnostuksen. Nichijou on äärimmäisen systemaattinen täydellisessä satunnaisuudessaan ja jollain ihmeellä onnistuu loistaaman niin verbaalisessa kuin fyysisessä komediassa. Hahmot ovat iloisen yliampuvia karikatyyreinä, eikä ketään raahata kuolleena painona mukana. 

Deadman Wonderland

Tiedä sanoisiko DW:tä keskinkertaiseksi vai ei, kun ihan raflaava juonen kehittyminen on kuitenkin shounen-sarjoissa niin harvinaista. Tykkäsin alunperin visuaalisesta ilmeestä, mutta siinä kieltämättä taso heittelee karmeasti ihmeellisen sutun ja mukavan yksityiskohtaisen piirrosjäljen välillä. Vereen perustuvat supervoimat ovat kiva ja sopivan goremainen lähtökohta, mutta toiminta on ainakin tähän asti ollut ilotonta ja tylsää.

Kutosjaksoon mennessä suurin osa tarinan alustuksesta on saatu käytyä läpi ja mystinen paha invalidikin näytetty varjoissa hillumassa. Sarja koittaa olla vähän liian kovasti rankka ja julma (ja Elfen Lied), kun päähenkilökaartista ei kuitenkaan kunnolla vahvuutta siihen touhuun. Kyllä tätä silti katsoo.

Ao no Exorcist

Kaksi jaksoa kestäneen alotuksen jälkeen tahti rauhoittui että varsinainen asetelma saataisiin esiteltyä. Varsinkin kutosjakso oli taantunut koulukomediaksi, mutta taustalla leijuu lupaus jostain hyvästä ja seitsemännessä jaksossa tuntui juoni jo lähtevän kulkemaan eteenpäin. True Cross Academy on kuitenkin ihan miellyttävä sekoitus Soul Eaterin koulua (kuten arvelin jo kakkosjakson previewstä) ja tylypahkaa, kun taas jotenkin sarjasta on helppo keksiä samankaltaisuuksia myös Bleachin kanssa.

Rin ja Yukio ovat ehkä miellyttävimmät päähenkilöt tämän kauden sarjoista, olkoonkin Yukio vähän klooni Durararan Shinrasta. Rin tuntuu "aidolta" ilman ylimääräisiä angsteja tai muita dorkailuja, ja Yukio taas tuntuu ottavan isoveljen ja opettajan roolit vakavasti. Melko kovat odotukset koko sarjan suhteen, jos seuraavissa parissa jaksoissa tapahtuu kunnolla kehitystä tarinan puolella.

C - The Money of Soul and Possibility Control

Ennakkoon arvelin C:n muistuttavan Kaijia, mutta sarjan mielenkiinto ei kauheasti kohdistu yksittäisten ihmisten epätoivoille ja unelmille. Sen sijaan keskiössä on talouden kehitys ja päähenkilöt keskittyvät enemmän isoihin kuvioihin, kun taas talouden vaikutukset ihmisten arkielämään jäävät sivuhenkilöitten harteille. Periaatteessa taistelut ovat tärkeässä osassa, mutta vaikka lyhyet ja nopeatempoiset ottelut ovatkin hyvää vaihtelua normaalille kolme jaksoa kestäville erikoisliikkeille, jää niitten anti kapeaksi ja eri hahmojen kyvyt pintapuolisiksi, joten toiminnan vuoksi tätä on turha katsoa.

Itse tykkään C:n ideasta, jossa ihmiset vaihtavat määrittelemättömän "tulevaisuutensa" rahaan, jolla uhkapelata muiden kanssa, ja sitten tämä "tulevaisuuksiin" vaihdettu valuutta valuu tosimaailmaan. Joku zeitgeist-urpo saa varmaan tästä sarjasta kovan seisokin, mutta silti vertauskuva rahaa "tyhjästä" tuottavalle pörssipelille on C:ssä ihan oivallinen.

Tiger & Bunny

Päällisin puolin T&B vetää vaikutteitaan isosti lännen supersankareilta, mutta ekojen yhdeksän jakson aikana on tullut selväksi että sarjan focus on jossain muualla kuin kansalaisten suojelemisessa. Rikolliset ovat varsin koomisia ja sarjakuvamaisia, ja niitten kaitsiminen on sarjan Heroille pelkkä päivätyö. Poikkeuksena ehkä Barnabyn Ouroboroksen jahtaaminen, mutta siinäkin on enemmän tähän asti ollut kyse Barnabyn kehityksestä hahmona, kuin pahisten saattamisesta oikeuden eteen.

T&B on mielenkiintoisesti lähes episodimaisesti esitellyt jaksoittain eri sankareita lähemmin, ilman että se on tuntunut häiritsevältä tai keinotekoiselta. Tuo slice of life aspekti onkin enemmän se joka on pitänyt sarjaa mielenkiintoisena, vaikka pikkuhiljaa varsinainen juonikin on lähtenyt kehittymään hyvään suuntaan. Ainoa pettymys liittyy siihen että alunperin tärkeältä tuntunut sankareitten sponsorointi on jäänyt taka-alalle, eikä siitä olla vielä revitty konfliktia. Noh, varmaan Pepsi maksoi hyvän osan tuotantokuluista..

Beelzebub

Onko se niin karmea synti langeta katsomaan jotain minkä kanssa saa pitää aivot reippaasti narikassa ja höhöttää tyhmille jutuille? Mitään karmean mielenkiintoista tai hyvin tehtyä Beelzebubissa ei ole. On koulu täynnä koviksia, mutta ei sellaisia oikeita koviksia kuten Cromartie High Schoolissa, vaan itsetunto-ongelmaisia idiootteja, jotka luovat kouluunsa hierarkiaa antamaan itselleen jotain arvovaltaa. Kun sitten päähenkilö Oga ei taivu tähän sovittuun muottiin seuraa konflikti ja huumoria kun idiootit yrittävät peitota miehen jolla on antikristuksen pojan voimat.

Niin, toinen puoli komediasta tulee siitä kun helvetin demonit aiheuttavat hämminkiä maanpäällisessä ympäristössä. Oga vahingossa adoptoi pääpirun pojan kasvatettavakseen ja vauvan mukana tulee tietenkin ylikahjo entourage, jonka demonisuus on varsin kyseenalaista. Koko sarjassa on paha ristiriita, kun Ogan pitäisi olla "a barbaric, ruthless, defiant, demon-like bastad who thought nothing of his fellow man" ollakseen Beel-vauvan mieleen, mutta käyttäytyy koko aika täysin tuon kuvauksen vastaisesti. Vaan joo, vegetatiivisessa tilassa nautittavaksi vihteeksi ihan kelpaavaa.

Steins;Gate

Scifiä ja mysteeriä, kaksi nörttiä ja paljon naisia.. Kahdeksannen jakson jälkeen taas yksi enemmän. Aikamatkailua on tietty käytetty viihteessä vaikka kuinka, mutta ei nyt tule mieleen toista teosta jossa oltaisiin keskitytty aikamatkailun keksimiseen ja käyttämiseen yhtä alkukantaisessa ja rajoitetussa muodossa. Kaikki on yhtä testaamista ja tutkimista, eikä minkään teon täydellisistä vaikutuksista voida saada varmuutta.

Tarinan kuljetuksessa asetelma on herkullinen; paljon tapahtuu joka jaksossa, mutta etenemistä tapahtuu vähän, ja sekin vähä vain tuottaa lisää kysymyksiä. S;G on kieltämättä eniten itseä kiinnostavin kevään sarjoista, tarinan lisäksi myös hahmot ovat mukavan vaihtelevia, tekniset yksityiskohdat hienoja (varsinkin nixie-putket mikron näyttönä) ja monet jutut tehdään oikomisen sijaan oikein, varsinkin SERNiin hakkerointi ja muu tietokoneiden kanssa touhuaminen on tehty vakuuttavasti. Tykkään kovasti.

X-Men 

Tiputettu. Tiger & Bunny hoitaa supersankarihommat, pahikset ja mutanttien aseman käsittelyn paremmin. Pieni ihme saa käydä että tähän palaan.

Aamusella oli hetki luppoaikaa, joten biisi ja Twilight Q:n (josta tein kolme vuotta sitten arvostelun) kakkosjakso yhtyivät laiskimmalla mahdollisella tavalla. Video sidebarissa tai täällä : http://www.youtube.com/watch?v=nRkQlKQEs6s  

No niin toverit! Jotta pääsisitte oikeaan fiilikseen tätä kämäanimen modernia huipputeosta varten suositteleen klikkaamaan tätä ja jättämään sen soimaan viereiseen välilehteen. Ei huolta, lisää musiikkisuosituksia tulee muutaman tekstikappaleen päästä. 

Minulla on hyvin perverssi suhde kaiken neuvostoliittolaisen kanssa, oikeastaan lähinnä sen järkyttävän ristiriidan takia joka vallitsi sen karun todellisuuden ja propagandan välillä. Täysin totalitaarinen, ihmisistä välittämätön, karu, tehoton ja suoranaisia kansanmurhia oman valtionsa sisällä toteuttava diktatuuri on kaikessa ulospäin tulevassa viestinnässä aina todellinen paratiisi. Ihmiset laulavat iloiten ja nauttivat kommunismin tuottamasta loputtomasta hyvinvoinnista, johtajat ovat hyviä ja vastuullisia, eikä kukaan orjuuta toista. Tehtaat tuottavat loputtomasti uusia neuvostoliittolaisia innovaatioita, jotka saavat länsimaiset kapitalistiset hössötykset kalpenemaan rinnallaan.

First Squad on juuri tätä, neukkupropagandaa 20 vuotta myöhässä. Nyky-Venäläinen neuvostohistorian kiillottaminen ei kyllä ole itsessään mitään uutta, muistan hyvin lukiossa kun yksi kaveri meni keskustelemaan venäläisen vaihtarin kanssa Talvisodasta ja venäläisille, vaikka helvetin hyviä tyyppejä olivatkin, oli opetettu ihan vähän eri historia. Venäjällä tämän hetken kuuluisin suomalainenhan on dosentti Johan Bäckman ja me muut suomalaiset olemme edelleen sikäläisessä mediassa fasisteja ja natseja, toisin kuin vaikka venäläiset kansallismieliset Hitukkaa fanittavat mamuja tappavat nahkatukat.

Tämä kaikki mielessäin aloin katsomaan First Squad: The Moment of Truth -elokuvaa. Varsin asiallisen dramaattisen tunnarin jälkeen seuraa pätkä animoitua sotapropagandaa jossa selitetään kuinka natsit hyökkäsivät Neukkulaan, sitten päähenkilömme näkee painajaisen The Moment of Truthista (!!). Nadia-niminen tyttö kiertää viihdyttämässä rintaman joukkoja meedionkyvyillään, kun natsit hyökkäävät. Seuraavaksi voitte klikata tämän kappaleen soimaan!

Seuraa nimittäin near death experience ja flashbakkia Nadian idyllisestä nuoruudesta, rakkaudesta, vanhemmista, visiitistä Moskovaan ja loputtomista vehnäpelloista. Välissä Gandalf the Grey pelastaa muistinsa menettäneen Nadian, sitten höpäjää Baron von Wolffista aka "the Angel of Death", kung fu taistelee pornahtavasti huokailevien blondien natsikaksosten kanssa hyvin Narutomaisesti ja lähettää Nadian Moskovaan.

Viittaukset tuleviin tapahtumiin ovat melkoisen häiritseviä pitkin leffaa. Baron von Wolffia (ihan kuin saksalaiset hahmot puhumassa venäjää ja lausumassa venäläisittäin ei kuulostaisi tarpeeksi typerältä) kutsutaan samalla lempinimellä kuin Josef Mengeleä, "helvettiin" lähdetään vehkeellä nimeltä Sputnik 01 ja sinne tullaan maailmanpyörästä joka muistuttaa Pripryatin vastaavaa. Moskovassa Nadia tosiaan lähetetään helvettiin moikkaamassa kuollutta ryhmäänsä teinisotasankareita, joita tarvitsee tulevan the Moment of Truthin taistelussa zombi-armeijaa vastaan. 

Tämä olisi tietty tunnin leffalle ihan ymmärrettävää jos ei olisi muuta löysää tavaraa pitkin poikin leffaa, mutta muuta squadia ei esitellä mitenkään. Yksi on päähenkilön love interest, muista ei tiedetä kuin nimi. Persoonat ovet perus animekamaa, iso kovajätkä, laiha viisas jätkä, pieni hassu jätkä ja tsundere-akka. Okulttiin erikoistun yksikön muilla jäsenillä kuin Nadialla ei vaikuttaisi olevan myöskään mitään yliluonnollisia kykyjä. 

Natseihin taas ei päästä tutustumaan yhtään. Blondit kaksoset riehuvat vähän ja kaapuihin pukeutuneet tyypit manailevat Wolffia helvetistä, mutta kenestäkään ei kerrota mitään erikoista.. Ei kai tarvekaan, nehän ovat vain suurta ja mahtavaa Neuvostoliittoa vastaan asettuvia ultimaattisen pahoja fasisteja! 

Seuraava biisi soimaan! Elokuvan suurin ongelma on ehdottomasti että se on 95% pohjustusta. Kirjaimellisesti. Koko leffa on alusta loppuun valmistautumista siihen että iso paha ristiretkeläinen hyökkää helvetistä ateistisen Isänmaan kimppuun. Tai no, Gandalfilla oli kyllä ikoni mökissään, luulin ettei Neuvostoliitossa ollut tuota ongelmaa.

Hypetetty loppukohtaus sitten kestääkin reilut kolme minuuttia, eikä ole mikään eeppinen armeijoiden taisto vaan viisi tyyppiä teurastamassa mädäntyneitä zombeja kk:lla, smg:llä, snipukalla, liekinheittimellä ja katanalla. Asevalinnat kai sitten = personallisuudet. Oikeasti, mitä helvettiä katana josta vielä roikkuu pikkunen nallekarhu tekee neukkusotilaan käsissä? Myös mauseri näytti tulinopeuden perusteella olevan täysautomaattiseksi modattu.

Loppujen lopuksi First Squad oli kehno alusta loppuun, ja loppu oli melkoinen pettymys. Sisältöä tarinassa ei ollut tarpeeksi ja alusta loppuun on selvää että koko leffa on tarkoitettu vain ja ainoastaan venäläisele yleisölle.

Vaan mihin kaikki päättyy? No cliffhangeriin tietty! Pahis pakenee takaisin helvetiin! Ei sitä tiiä vaikka tämän jatko-osalle olisikin kaikesta kämäisyydestä huolimatta tilausta kohdemaan markkinoilla. Sitten vika biisi soimaan!

Toinen maailmansota on kieltämättä vähän koluttu aihepiiri, mutta tosiaan lähes aina länkkärien näkökulmasta. Täysin viattomat putipuhtaat englantia puhuvat jenkit, kanukit ja britit pelastivat maailman pahalta natsivallalta lähes kaikessa viihteessä pitkälti yksin. Ymmärrettävää että eniten ihmisiä toisessa maailmansodassa menettänyttä Neuvostoliittoa ja nyttemmin Venäjää kyrpii että heidät niin usein unohdetaan, vaan eikö Stalin kuitenkin ollut ainakin yhtä paha kuin Hitler? Tietty länsimediassa ei koskaan voida välittää yhtä paljon ukrainalaisista kuin Jumalan Pyhästä Kansasta, mutta pelkästään Holodomorissa kuoli samanverran populaa kuin Holokaustissa.

Onko kummankaan puolen ylistäminen Natsi-Saksan ja Neuvostoliiton taistelussa kuitenkin vähän tekopyhää? 

.. vähän myöhässä lomailun vuoksi. Noh, ainakin tämän kaksi jaksoa kestäneen tarinan starttaamisen jälkeen voi sanoa tämän vaikuttavan hyvältä shounenilta, joka tietenkään ei mitenkään vakuuta siitä ettei koko sarja muuttuisi karmeaksi paskaksi tulevaisuudessa. Preview:n show siirtyy seuraavaksi jonkinlaiseen manaajakouluun (joka hiukka tuo Soul Eaterin mieleen.. sanon vaan) ja henk. koht. vituttaisi jos vakavasti startannut sarja paljastuisikin koulukomediaksi, eikä saatanaa lähettäisikään pieksemään kuten lupaus oli.

Hassua muutenkin että samaan aikaan sattuu pyörimään kaksi shounensarjaa missä on Saatanan poika, tämä ja Beelzebub. Molemmissa vielä saatanallisilla voimilla varustettu päähenkilö on jossain määrin samankaltainen väkivaltainen kovis kultaisella sydämellä.. Mutta tosiaan: Eka jakso starttaa ongelmiin joutuvan kirkossa asuvan Rin-pojan elämän kuvauksella, mutta sitten aletaan näkemään demoneita, totuus syntyperästään paljastuu päähenkilölle ja sitten Saatana tappaa otto-isä papin. Alkusysäyksenä tämän luulisi toimivan todella hyvin.

Ainoat vitutuksen aiheet olivat paskat flashbackit missä Rin tajuaa aina saaneensa kuulla olevansa demonin poika käytöksensä vuoksi ja normaalin haukkumisen sijaan suhtautuu kommentteihin faktuaalisina väitteinä joiden todenperäisyyttä yrittää kiistää, vaikka muuten ei alussa vaikuta edes olevan uskossa.. Typerää alleviivausta vielä kun on muutenkin selvää että Rin on huonokäytöksinen teinipoika. 

Kivoja yllätyksiä aina vaan lisää! ^^ DW starttas kivasti esittelemällä päähenkilön ja tämän parhaat ystävät. Eikös ole aina ihan parasta kun ihmisiä esitellään ihan vaan kuolemaan? Etukäteen kaikki tietää että päähenkilö tullaan syyttämään karmeista murhista ja sitten saadaan kattella ensin alkuun näitten parhaitten ystävysten sympaattista ja viatonta temmellystä ennenkun kaikki repeää palasiksi <3

Olinko ainoa jota häiritti piilotetusta murha-aseesta puhuminen? Mikä helvetin vehje aiheuttaa tollasta tuhoa yläasteikäsen käsissä? Joo, tässä tällänen meitin Pekka-Eric REPII IHMISIÄ JA KOULUN JULKISIVUN PALASIKSI ihan huvikseen ja onnistuu piilottamaan millä ikinä tämän toteuttikaan niin hyvin ettei sitä koskaan löydetä. Jännä piirre sekin kuinka toisaalta toivoin päähenkilön olevan vanhempi ja vaikka yliopistossa, mutta toisaalta penskat harrastamassa ja vastaanottamassa ultraväkivaltaa toimii kanssa ja muistuttaa kivasti Elfen Liedistä. Jo pelkästään alunperin aikunen murhamies teurastamassa yläasteluokallista on tietty astetta raflaavampaa kamaa.

Visuaalisesti tää taitaa miellyttää ehkä eniten mun silmää tän kauden sarjoista ja mitkä supervoimat nyt onkaan kyseessä tuntuis ihan hauskoilta toiminnan kannalta. Tietty ei vielä tiedä paljoo tästä asetelmasta ja mistä hyvästä vangit karkkia saavatkaan, mutta tällä startilla on odotukset ihan korkeella.

Tästä en tiennytkään etukäteen, mutta perkeles Kaijilla onkin samoja teemoja sisältävä kilpailija vähemmällä todennäköisyyslaskennalla ja suoremmalla talouspoliittisella otteella. + Tietty mikä fantasiavirtuaalitodellisuus tässä nyt onkaan messissä. 

Silti hyvältä näyttää ja tuntuu. Selkeä kahtiajako realistisen, julman ja arkisen tosimaailman ja värikkään Financial Districtin välillä on mielenkiintoinen ja oli tässä ripaus toiminnastakin lupausta. Vaikuttaa hyvältä

Gundam 00 ekasta kaudesta jotain kirjoitinkin ja harvinaista kyllä, pidin toisesta kaudesta enemmän kuin ensimmäisestä. Hahmot olivat paljon ihmismäisempiä ja helpommin samaistuttavia, ja päähenkilöiden Celestial Beingillä oli selkeä päämäärä ensimmäisen kauden "sotien lopettamisen" sijaan ja ensimmäisellä kaudella vain vihjailtu taustapirujen joukko astui kunnolla antagonisteiksi. Olihan tokallakin kaudella omia epäloogisuuksiaan, kuten yli-ihmisten itsemurhahyökkäys, mutta kyllä se nosti 00:n paljon Seedin yläpuolelle Gundam-maailmana.

Siitä sitten itse leffaan, joka alkaa ihan kivasti kertomalla sarjan loppu-vaiheet dramatisoidulla elokuvalla elokuvassa. Siitä satunnaisen terrorismin torjunnan kautta päästään ihmettelemään Jupiterista valuvaa 130-vuotta vanhaa luotainta, jolla tuntuu olevan kova halu päästä maapallolle. Tässä kohtaa leffa vaihtuu muistuttamaan 50-luvun scifiä mystisine alieneineen, ennen kuin päästään nättien pinkkien räjähdysten saatteleman taisteluosion kautta vihdoin karjumaan Unlock the Futurea ja Understanding Each Otheria!!

Stoorissahan ei sinällään ole mitään vikaa, joskaan ei se yllättänyt positiivisestikaan. Visuaaliset avut ovat varsin komeat, ja taustamusiikit varsinkin taistelujen aikana tuottavat juuri oikeanlaista fiilistä. Erityiskiitokset ansaitsee kuitenkin loppuvaiheen ei verbaalista viestintää sisältävän osan musiikki, joka sai pätkän jäämään hyvin mieleen. Jos on 00:n nähnyt tai haluaa muuten kahden tunnin annoksen mecha-sotaa avaruudessa ei ole mitään syytä jättää A Wakeningia väliin. Lopputekstien jälkeinenkin pätkä kannattaa katsoa, niin saa jätettyä kunnolliset hyvästit tälle maailmalle ja palattua Universal Centuryyn Gundam Unicornin parissa.

Hämmentävä ensimmäinen jakso. Teki jo melkein pahaa katsoa paranoidista löpinää, kun alkoi tapahtumaan. Sitten taas mentiin pitkään seesteisellä tahdilla, kunnes taas tapahtui paljon nopealla tahdilla. Paljon, eli murhaa, tippuva satelliitti, aikahyppy ja rinnakkaistodellisuutta.

Ekassa jaksossa ei loppujen lopuksi tapahtunut toisaalta mitään, toisaalta aika reippaastikin kaikkea. Mielenkiinto heräsi, ensimmäisen jakson perusteella potentiaalia ainakin on kunnon klassikoksi.

Marvelin supersankarit ei koskaan ole herättäneet kummoista kiinnostusta minussa, eikä X-men ole poikkeus. Elukuvatkin ovat olleet melkoisen kehnoja esityksiä aina, mutta kyllä ne on nyt katsonut puolison mieliksi. 

Animena tässä potuttaa eniten englanninkielisten hassusti lausuttujen sanojen määrä, joka on aina vähän ärsyttävästi ristiriidassa maailmassa jossa kaikki puhuvat japania äidinkielenään. Toisena potutuksen aiheena on Kykloopin angstin määrä. Oikeasti, käskikö joku keksiä kahden minuutin välein jonkun syyn Kykloopille alkaa itkemään, että kaikki muistaisivat kyseessä olevan synkkä ja vakava hahmo?

Hyvä puoli onkin tarina, jossa ei oikeastaan ole valitettavaa. Ensimmäinen jakso oli ehkä turhankin hidastempoinen starttaus, mutta toisessa jaksossa homma lähti pyörimään ihan hyvää tahtia. 

Animesarja supersankari-realityn kulisseista kolmenkympin kriiseilyllä ja korporaatioitten sponsoroimana. Pitää ainakin pari jaksoa katsoa lisää pelkän toiminnankin vuoksi, mutta mahdollisesti tästä saattaa jotain hyvää kehittyä.

Ekan jakson huonoin puoli oli ihan vain pintapuolisuus, edes päähenkilöstä ei opittu oikein muuta kun että hän on liian vanha. Muut hahmot vaikuttivat ihan mielenkiintoisilta ja toivottavasti sarja pystyy heitäkin kehittämään eteenpäin. 

Kaijin ekasta kaudesta tykkäsin valtavasti joten odotukset jatkolta ovat kovat. Ainakin kausi alkoi hyvissä merkeissä, Kaiji haahuili pakoillen velkojiaan ja törmäsi vanhaan tuttuun ekalta kaudelta. Lopputuloksena Kaiji joutuikin mitättömällä palkalla kaivoshommiin ja sieltä kai tämän kauden aluksi pitäisi päästä pois.

Pieni mahdollisuus pelastua vuosikausien pakkotyöltä siintää horisontissa, mutta kiusauksia on vaikea vastustaa.

Seuraavaksi omassakin ohjelmassa on juuri tätä.

Level E oli pitkiin aikoihin hauskimpia komediasarjoja ihan vain siksi ettei se ollut niin puhtaasti komediaa. Oikeastaan lähes kaikki hahmot ovat kuin paremmastakin draamasta ja käyttäytyvät aivan johdonmukaisesti, kenessäkään ei ole mitään erityisen hupaisia piirteitä ja tapahtumatkin ovat oikeastaan pikemminkin Babylon 5:stä kuin Star Wreckistä.. Kunnes Prinssi vääntää omat twistinsä tapahtumien kulkuun.

Prinssi on galaksin pahin trolli. Äärimmäisen älykäs Doguranin planeetan kruununperijä pyörittää kaikkia ympärillään omaksi huvikseen miten tahtoo ja katsojaa siinä sivussa. Sarja tasapainoilee upeasti komedian ja draaman välillä ja heti kun sen ottaa vakavasti on melko varmasti seuraavan minuutin aikana repeilemässä tilanteen absurdiuelle. Huumori on myös paikoin melkoisen synkkää, oma lemppari oli Color Rangerien tapaaminen Demon Lordin kanssa. 

Kokonaisuudessaan 13 jaksoisesta sarjasta sai enemmän irti kuin mistään vähään aikaan. Useista periaatteessa erillisistä tarinoista muodostui yhtenäinen hauska kokonaisuus ja vielä loppukin onnistui yllättämään.

Bakuman on periaatteessa äärettömän geneerinen urheilu-tyylin shounensarja. Päähenkilö on luonnostaan äärettömän taitava piirtämään, mutta ennen aikojaan kuollut mangaka-setä pitää Mashiron poissa suvulleen tuskaa aiheuttaneesta taiteenmuodosta. Kunnes Mashiron luokkalainen päättää kysyä tätä lyöttäytymään yhteen ja mennään ihastukselle lupaamaan saada animesarja eetteriin ennen seurustelua.. Tjoo..

Oikeastaan geneerisenä tän tyylin shounenina Bakuman ei ole mikään hyvä. Oikeastaan se on aika huono. Komediaa ei oikeastaan ole, kilpailusta toisia mangakoja vastaan ei ole saatu millään tasolla mielenkiintoista, kehitystä ei näy, siitä vain kerrotaan ja ajankulku on saatu kadotettua jonnekkin merkityksettömäksi. Draama ja romantiikka on äärimmäisen siirappista, enkä enää koskaan halua kuulla tuota openingia uudestaan.

Ainoa mikä piti tätä katsomassa muuten heikon kauden lisäksi oli mangateollisuuden kuvaaminen ja välillä mielenkiintoisen oloiset sarjassa ajatustasolla esiintyneet mangat. Ottaisin silti Genshikenin ekan kauden milloin tahansa ennemmin kuin tämän, tai jopa Paranoia Agentin animeteollisuutta kuvaavan jakson. Mutta niin, viime kaudella ei muuta viikottaista katsottavaa ollut kuin tämä ja Level-E, joka puolestaan oli aivan eri tasolla.

Trigun oli varmasti ensimmäisten parinkymmenen katsomani anime-sarjan joukossa, mutta vaikea sen tarkemmin sanoa. Aikaa kuitenkin oli vierähtänyt vuosia siitä kun tämä 98-vuoden sarjan katsoin, mutta komedian, draaman ja scifin välillä tyylikkäästi tasapainoileva meininki oli hyvin muistissa kun pistin Badlands Rumblen pyörimään.

Hämmentävä piirre oli kuinka tutulta leffa näytti. Vaikka hyvä muistaa että aika on kohdellut sarjaakin hyvin, oli leffa silti melkoinen nostalgiatrippi. Ulkoasu on hyvällä tavalla vanhahtava, tutut hahmot ja komedinen toiminta eivät edes yritä erota vanhasta mitenkään ja oikeastaan hyvä niin. Toiminnan ja mekaanisten laitteiden puolesta huomaa kyllä leffabudjetin vaikutuksen.

Harmi tavallaan että leffan juoni on niin tylsä ja geneerinen kuin olla vaan voi ja päähenkilöillä on hyvin vähän tekemistä sen kanssa. Vash pelasti kerran pelottavan Gasbackin, joten jonkin kieron logiikan mukaan Vash on hänen myöhemmistä toimistaan vastuussa. Wolfood taas puolestaan päätyi Gasbackin pelastamaksi ja siksipä joutuu auttamaan tätä ekan tunnin verran. Sitten tietty on ihmisiä vaarassa ja pitää taas olla hyvää jätkää.

Ei BR huono ollut kertakatsomisena, mutta verrattuna sarjan synkkiinkin teemoihin oli tää nyt vähän valju kokemus. Silti, jos Trigunista olet joskus tykännyt niin ei ole mitään syytä jättää tätä välistäkään.

Freedom onnistui kyllä olemaan hyvä semirealistisena avaruus-animena Planetesin hengessä, vaikka myös dystopinen diktatuuri painaa niskaan kuun pimeältä puolelta. Tarina on aika suoraviivainen ja juuri sopivan pituiseksi venytetty, hahmoissa ei oikein isompaa kehuttavaa tai moitittavaa ja piirrosjälki oli ihan nättiä. Päähenkilöitten kasvoissakin joku muistutti Akirasta, ihan kuin futuristiset moottoripyörät eivät olisi olleet tarpeeksi vahva viittaus.

Tarina yksinkertaisuudessaan menee niin, että kuun pimeällä puolella kansalle on uskoteltu maapallon menneen onnettomuudessa punaiseksi ja asuinkyvyttömäksi aikoja sitten. Sattumalta yksi päähenkilöistämme kuitenkin löytää raketin mukana maapallolta tulleen valokuvan ja saa tietää maapallon olevankin sininen ja lähtee ikivanhalla avaruus-aluksella maapallolle. Sieltä taas lähdetään vielä vanhemmalla kuuraketilla kuuhun hakemaan Freedomia.

Historiafriikkinä paljo Apollo-ohjelmasta puhuminen tietty tuntui kivalta, ja post-apokalyptisen maan kamaralta kuuhun tuijotteleminen sopi tarinaan hyvin. Maapallolla tapahtumat toimivatkin paremmin kuin kuun vastaavat, yhteiskunta Edenissä oli turhan avoin ja hyväntahtoinen, jotta huijaus olisi tuntunut uskottavalta. Ei ihan täysin uponnut.

Kuitenkin kivaa katsottavaa koko OVA oli alusta loppuun. Kirjoitin jo että Planetesin hengessä, koska sitä muistuttavaa animea kaipasin ja aika pitkälti sainkin. Avaruus-alukset ovat suunnilleen sellaisia kuin ne oikeastikin ovat ja kuun ja maan välin reissaaminen oli kohtuu realistista. Kohtuu hyvää scifiä kuiteskin.

8-/10 

Pakko myöntää, että Haruhi-leffa yllätti mut aika totaalisesti. En ole koskaan ollut mikään suurin sarjan fani, vaikka ideasta pidänkin. Kivaa katsottavaa, mutta joku tökki aika pahasti. Siksi vähän yllätyinkin ihan vaan siitä kuinka paljon leffasta sen päättyessä tykkäsinkään. Ehkä koska Nagato oli Haruhia isommassa roolissa koko leffan ajan ja alun harmaus toi mukavaa kontrastia lopulle elokuvalle.

Leffa jakautuu lähes tasan kahteen osaan. Ensin Kyon herää yhtenä aamuna maailmaan ilman Haruhia ja Koizumia ja jossa Nagato ja Asahina ovat ihan tavallisia tyttöjä. Nagato on kirjallisuus-klubin ainoa jäsen ja pahasti Kyoniin pihkassa. Heti kun Kyon selviää alkujärkytyksestä ja paniikkikohtauksistaan alkaa vinkkejä entisestä maailmasta löytyä ja keskivaiheilla tulee eteen rankka päätös siitä millaisessa maailmassa onkaan kivempi elää.

Loppuleffa meneekin sitten nopeatempoisemmin. En muista että yhtä monimutkainen ja mielenkiintoinen juoni olisi toisessa leffassa esitetty näin hyvin. Palaset loksahtelevat paikalleen ja kaikki vaan tuntuu alusta loppuun oikealta. Se vähä mitä Haruhia nähdään antaa hahmosta hauskan kuvan, kun saa nähdä miten asiat voisivatkaan olla. Kyon vielä täysin tietoisesti perkeleen outoja höpöttelevänä friikkinä on hyvä lisä, ja kaiken aiheuttama stressi tuntuu katsojalle saakka.

Leffan tähti kuitenkin on Nagato, sekä tavallisena ujona tyttönä, sellaisena kuin SOS-klubissa kaveriensa kanssa oli ja myös outona pikkulikkana. Kyonin kautta katsoja saa koko ajan miettiä suhdetta Nagatoon ja miltä kaikki Nagatosta tuntuu, joka jäi pahasti sarjassa taustalle. Vaikka alkuleffan tavallinen tyttö kuinka romanttisessa mielessä vetoaakin Kyoniin, ei se silti tunnu yhtä hyvältä kuin Nagato leffan lopussa kaiken paljastuttua.

Tässä kohtaa huomaa miten valtavasti monimutkaisempi hahmo Nagato on kuin vaikka Evangelionin Rei tai moni muu vastaava hahmo. Joku joka kykenee tekemään lähes mitä vain niin kauan kuin maailma on entisellään pakostakin joutuu kokemaan vastuun tuomat valtavat paineet niskassaan. 

Varmasti kaikki Haruhia fanittavat ovat jo leffan nähneet, eikä tätä oikein voi suositellakaan jos Haruhi-sarjaa ei ole nähnyt. Silti yksi parhaista ja parhaiten rakennetuista animeleffoista mitä muistan nähneeni, tapa jolla tarina eteni läpi leffan jätti kyllä ihmettelemään käsikirjoituksen taituruutta.

9/10 

Vaikka etukäteen innostuinkin Time of Evestä kun siitä ensimmäistä kertaa luin, unohtui sen katsominen pitkäksi aikaa. Leffaversiota katsoessa kyllä huomasi että kyse oli alunperin episodimaisesta sarjasta, mutta ei se häirinnyt. Vaikka tilanteet eivät kuljettaneetkaan yhtenäistä juonta, ne paljastivat rauhallisesti erilaisia puolia hahmoista ja maailmasta, ja on aivan pakko sanoa että harva leffa on aiheuttanut samanlaista kiinnostusta. 

Lyhyesti: Time of Even maailmassa androideja on kaikkialla tekemässä erilaisia töitä ja auttamassa ihmisiä. Samalla kun ne leviävät yhä ihmismäisempiin virkoihin, kuten opettajiksi, niiden vastustus vain kasvaa. Erityisesti vastustajat kampanjoivat androidejaan ihmismäisinä pitäviä vastaan. Ihmisiä painostetaan halveksimaan koneitaan, androideja taas käyttäytymään konemaisesti, tuosta viestivä sädekehä pään päällä kelluen.

Leffa alkaa kun päähenkilömme huomaa perheensä androidin käyneen omin lupinensa oudossa paikassa. Paikka paljastuu "Time of Eve" nimiseksi kahvilaksi, jonka säännöissä lukee ettei siellä erotella ihmisten ja robottien välillä. Muutenkin vapaasti käyttäytyvät androidit käyttävät reippaasti Asimovin lakien porsaanreikiä ja kahvilan asiakkaitten väliltä paljastuu mielenkiintoisia sosiaalisia suhteita. 

Näin hiljaista elokuvaa on vähän vaikea arvostella. Itse nautin kovasti tämän tyyppisestä kerronnasta, mutta minkään sortin loppuhuipennusta on turha odottaa. Tämä on "vain" vilkaisu erittäin hyvin kasattuun maailmaan, sen henkilöihin ja sen sääntöihin. Mitään ei pureskella katsojan puolesta vaan kaiken joutuu kokemaan itse, koska hahmot eivät turhia draamaile. 

9+/10 

Kaiken kaikkiaan on pakko ihailla Yoshiura Yasuhiroa. Selkeä homma, että jonkun asteinen visio tästä oli jo Aquatic Languen aikana, mutta mies sai välissä aikaiseksi Pale Cocooninkin ja on vasta 30-vuotias. 

Aloitetaanpa nyt parhaimmistosta. Araragi on ex-vampyyri lukiolaispoika, joka auttaa erinäköisten kirousten riivaamia tyttöjä. Nämä tytöt puolestaan nöyryyttävät Araragia eri tavoin. Kaikenlaista haaremidraamaa on siis luvassa.

Ensimmäinen autettava on Senjougahara (yllä), josta kehkeytyy Araragin melko sadistinen tyttöystävä. Senjougaharaa vaivaa rapu, joka vei tytöltä painon pois harteilta. Kaiken painon siis. Ja ilmeisesti myös vampyrismi, joka antaa sopivan taistelukyvyn apinantassun riivaamaa lesborakastajatartaan vastaan. Taistelukohtaukset ovat kaikki siististi toteutettuja ja nautinnollisia. Kaikki tytöt näkyvät hyvin Jinxin seksuaalista suuntautumista kuvaavassa kaaviossa:

 9/10

Tehdäänpä pieni lista mitä meikäläisen ruudulla on pyörinyt.

Guin Saga on loistavaa shittiä tälläiselle politiikka ja historia friikille. Guin Saga on vähän kuin seikkailullisempi LoGH ja onnistuu loistavasti siinä missä vitun Valkyria ja Tytania epäonnistuivat surkeasti. Toivottavasti vaan tulee lisää kausia koska stooria pitäisi olla kerrottavana aikalailla.

Full Metal Alchemist Brotherhood ihme ja kumma kaikesta epäuskostani huolimatta tuntuu hakkaavan alkuperäisen monellakin tavalla. Tarina rullaa paremmin ja heikkoja jaksoja on ollut oikeastaan vain pari. Toimintakin on paljon parempaa. Kiinnostaa vielä miten tarina tällä kertaa pistetään päätökseen.

Bakemonogatari taas on jotain niin mahtavaa ja koukuttavaa. Tekisi melkein mieli sanoa aikuisempi Haruhi, scifi on vain vaihtunut fantasiaan ja okulttiin. Tämä sarja on ihanan perverssi aivan koko ajan ja oikeastaan kaikki päähenkilön ympärillä pyörivät naishahmot pyrkivät ylläpitämään Araragin erektiota ja punastelua yllä. Väkivalta on kaunista ja sarjan ulkoasu äärimmäisen tyyliteltyä.

Äärimmäisen tyylitellyistä sarjoista puheenollen, Sayanora Zetsubou Sensei alkaa olla jo lempiviihdettäni katsottuani aiemmat kaudet. Loistavaa satiiria omalla tavallaan. Tästä lisää kun tämä kausi päättyy.

DMC. Kolmikko psykopaatteja, massamurhaajia, raiskaajia ja demoneita. Fanien mielestä. Oikeasti läski perverssi ilman sosiaalisia kykyjä, menestyksen kipeä huomiohuora ja totaalisen nössö keulahahmo, joka ei edes haluaisi soittaa metallia. Mutta jatkuva roolin vetäminen lavalla ja suosion kasvaessa moninaisissa fanitapahtumissa laittaa stressaantuneen Sou-kunin päässä persoonat sekaisin kuin Perfect Bluessa ikään, joka yhdessä DMC-fanien vähä-älyisyyden kanssa vastaa komediallisesta sisällöstä.

Detroit Metal City on yksi hauskimmista alakulttuuripiirejä kuvaavista sarjakuvista mitä olen lukenut, eikä se pelleile. Kaikille naurettavuuksille annetaan turpaan ja vedetään anaaliin niin metalli kuin nössöpop-puolella. DMC-ilmiöstä on syntynyt myös pari levyllistä oikein "loistavaa" musaa mangasta kotoisin olevan Death Recordsin kautta.

Anime oli hauskinta paskaa pitkään aikaan. Leffa taas lähinnä hävetti, koska nössöstä päähenkilöstä piti tehdä aivan hinttari ja kaikki parhaat palat animesta ja mangasta vetää pois. Lopun taistelu Gene Simmonsia vastaan oli vähän vetelä esitys, mutta kieltämättä hauskaa nähdä Gene leffassa, joka aika pitkälti perustuu Kissiin, Kiss-Armyyn ja niille vittuiluun.

Animen huumorin jälkeen loistavinta antia olivat DMC:n biisit, joista Satsugai oli varmastikin elokuvan paras veto.

Animelle 8/10

Leffalle 6/10

 Ei tämän sarjan poikarakkaus nyt niin yllätyksenä tullut, mutta sen jatkuvuus ja ärsyttävyys sarjassa vielä "Teito’s lovaboy #1" Mikagen kuoltua alkaa ottamaan aivoon. Paitsi että nyt meillä on lovaboy #2 Hakuren ja pedosetä Frau, joutuu Mikagea sietämään joka jaksossa kuin Kircheissiä Legend of the Galactic Heroesissa, paitsi että Kircheis ei ollut mikään rasittava hinttari.

Mikage onkin ykkösärsykkini 07 ghostissa. Frau on mielenkiintoinen ja Hakurenillakin on omia kuvioitaan tarpeeksi, mutta Mikagella ei ole mitään muuta virkaa kun halailla eroottisesti Teiton kanssa. Kaikki sekä kirkossa että Barsburgissa ovat enemmän tai vähemmän poikiin päin, mutta Mikage on niin rasittava ja turha henkilö, että kaikki tämän paskan ärsyttävyys henkilöityy hänessä. Vaan silti jatkan katsomista, enkelit, kuoleman jumalat ja kaikki muut mytologiset hahmot reinkarnaatioineen kun ovat meikäläisestä mielenkiintoisia näinkin löyhässä maailmassa. Ja Ayanami on univormussaan ja eleissään vähän kuin Aysunori Kato Doomed Megalopoliksesta.

So very moe. Ainakin suomalaisissa animublogeissa K-on tuntui saavan vain huonoa palautetta. Turhan kevyttähän tämä oli, mutta meikäläinen tykkäsi kerrankin katsoa jotain angstivapaata puhdasta söpöilyhuumoria, varsinkin kun hahmokaarti henkilökemioineen todellakin toimi. Kuin Azumangaa kitaroilla, mikäs sen parempaa.

Alunperinhän päätin katsoa K-onia puhtaasti koska bändianimea on niin harvassa ja Beck toimi minuun kuin häkä. Tietenkin raskaaseen seinen-kasvutarinaan verrattuna K-on on tietysti löysä ja tylsä. Pakko myöntää etten ole kyllä nähnyt Nana-animea, ainoastaan live-action leffan, mutta se voisi olla lähempänä K-onia. Tai sitten Haruhin bändi esiintyminen, joka oikeasti saattaa olla ainoa syy K-onille olla olemassa.

Ja siihen henkilökemiaan. Ujo, söpö, "kova" Mio on aina ollut ylienergisen, johtajahenkisen Ritsun paras kaveri. Nämä aloittavat bändiklubin, johon sitten liittyy arka, hiljainen, mutta suosittu Mugi ja pää pilvissä elämän tilanteesta toiseen toikkaroiva Yui, joka olisi rasittava ilman täydellisen vastuuntuntoista pikkusiskoaan Uita. Nämä neljä pitävät klubia pystyssä vuoden käyttäen 90% ajastaan teen juomiseen yhdessä rankasta rokkistarasta kiltiksi musiikinopettajaksi muuttuneen Sawakon kanssa.

Sitten seuraan liittyy vielä söpömpi versio Miosta, eli vuoden nuorempi Azusa, joka ammattimuusikkoperheen kakarana on mahtava soittamaan, eikä yhtään tyytyväinen klubin harjoittelumotivaatioon. Vaan väliäkö sillä, pienestä draamasta ei ole sarjan tyhjäpäiselle söpöydelle mitään vastusta. Aivot nollille ja tyhmille vitseille nauramaan mars.

7/10

Ja anteeksi blogaustauosta. Intti loppui kaksi viikkoa sitten ja suhailin ylös-alas suomea hakien tyttöystävän tänne tampereelle ja nyt arki on ollut mitä on. Eikä oltu animeconissa, vaikka toinen puolisko olisi sinne halunnutkin. Plaa, plaa, plaa ja asiaan.

Eden of the East alkoi erittäin pirteällä ja tuoreella fiiliksellä, mutta tyssäsi vähän junnaamaan paikalleen ja paljon mielenkiintoista asiaa jäi leffoihin selvitettäväksi. Turhan harvat selecaot esitellään sarjassa hyvin, vaikka nimenomaan eri tavat toteuttaa yhteiskunnallisia intohimojaan valtavilla rahamäärillä olivat sitä jota sarjan alkumetreillä aloin odottamaan.

Loppu oli kieltämättä mielenkiintoinen rysähdys ja jätti paljon asiaa leffoihin odottamaan. Akiran tuhlattua rahansa tullakseen prinssiksi saadaan ekassa leffassa ainakin tutustua Sponsoriin. Kenties Mr. Outsideen seuraavassa. Vaikka Eden hieman pettikin odotukset oli se ehdottomasti miellyttävimpiä katselukokemuksia vähään aikaan.

7/10

Jaahas, uudet sarjat näyttää oikeastaan hyvältä.

Requiem of Phantom

Alamaailmaa pistetään kunnolla nippuun kun yksi rikollisjärjestö kouluttaa muistoistaan riistetyistä teineistä salamurhaajia. Synkkä meininki, mutta ainakin vielä ihan hyvällä tavalla. Muistuttaa vähän Gunslinger Girliä.

07-Ghost

Amnesiatapaus nro. 2. Jonkinlaisessa eliitin kadettikoulussa ollut poika muistaakin jotain hämärästä syntyperästään tavatessaan isänsä murhaajan ja hyökkää tämän kimppuun. Vankilaanhan tuosta joutuu, mutta äkkiäkös sieltä karataan. Poika herää seuraavana päivänä oudosta seitsemän aaveen suojelemasta kirkosta, joka on täynnä outoa porukkaa. Ihan hyvät tuntemukset tämänkin suhteen.

Full Metal Alchemist 2: Brotherhood

FMA ei ole viittäkään vuotta vanhentunut, mutta jo on pakko yrittää imeä faneista lisää rahaa, tällä kertaa melko suoralla remakella. Ensimmäinen jakso kertoi tosin vihollisesta jota ei edellisessä sarjassa nähty, joten ehkä saadaan nauttia sama tarina erilaisin sivukääntein. Toinen jakso kertasi poikien elämän ennen armeijan koiriksi ryhtymistä. Pitää katsoa jos vaikka olisi sen arvoista.

Animekäännökset länsimaissakin suosituista peleistä tuovat mieleen ainakin Devil May Cryn, mutta Valkyria on parhautta! Sotaa, 1920-lukua, tankkeja, vähän fantasiaa ja näyttää hyvältä.. Kolmas jakso taitaa lisätä hahmokaartia, vielä kun saadaan eeppistä tarinaa tähän kunnolla mukaan niin tulen tykkäämään.

Shangri-la

Ilmastonmuutos sitten tapahtui ja maailma vähän muuttui. Tokio on pelkkä viidakko, jossa monet ryhmittymät tuntuvat pelailevan saasteiden kanssa. Mysteereitä, outo bumerangi, transu ja aika ilkeitä pahiksia. Se pikkutyttö varsinkin. Tykkään.

K-on

Ei puolusteluita. Toivon vaan että tämä olisi uusi beck.. söpömpi tietenkin, mutta olisipa niinkun beck. Edes vähän.

Eden of the East

Hauskin eka jakso mistään sarjasta, enkä vielä tiedä oikeastaan mitään tästä sarjasta. Vaikuttaa vain helvetin hyvältä. Amnesiatapaus nro. 3, mutta paljon fiksummin käytetty sitäkin juonielementtiä. Ja hauskoja penisvitsejä. 

Olipa kerran sunnuntai-ilta (pari viikkoa sitten..) ja päätin käydä katsomassa kaikkien kehuman Watchmenin. Kuulemani perusteella tietenkin odotin useita mielenkiintoisia tavis-supersankareita, syvällistä ja kehittyvää juonta, jossa olisi yli yksi juonenkäännettä ja kunnon annosta kasarimenoa. Oikeastaan yksikään näistä odotuksistani ei täyttynyt, mutta ei Watchmen huono elokuva ollut. Tuomiopäivän kello näyttää melkein keskiyön ydinsotaa vuonna 1985 nixonin istuessa ties monettako kauttaan ja maailmanloppu näyttää varmalta. Watchmeniksi itseään aiemmin kutsunut joukko menettää entisen jäsenensä Koomikon yön pimeydessä ja loppuja alkaa pelottaa henkikullan puolesta. Nämä egoistit päätyvät lopputulokseen että heidät yritetään listiä, etteivät he estäisi ydinsotaa. Alkaa johtolankojen perässä juokseminen porukan taustaa valottavien flashbackkien säestämänä.

Elokuvan päätyttyä ajoin kotiin tuntien itseni pirteäksi ja aloin katsoa Mamoru Oshiin uusinta tuotosta, Sky Crawlerssia, ajatellen sen kertovan vain teini-ikäisistä taistelulentäjistä. Sainkin kaksi tuntia seesteistä tarinankerrontaa, moniulotteisia hahmoja, upeita ilmataisteluita ja maisemia (tämä oli varmasti yksii kauneimmista näkemistäni leffoista), ja ennen kaikkea helvetin hyvin luodun maailman. Geneettisen pelleilyn tuloksena osa lapsista ei kasva aikuisiksi ja kuoltuaan syntyvät uudelleen ilman muistojaan. Toisen maailmansodan jälkeen länsimaissa todettiin että jatkuva sota on äärimmäisen tarpeellista sekä viihteenä, että muistutuksena, ja mikäs sen kätevämpää kuin ulkoistaa tämä aktiviteetti suuryrityksille ja kuolemattomille lapsiaikuisille, killer children kildreneille.

Watchmenin päähenkilökaarti koostuu  viidestä taviksesta ja yhdestä yliluonnollisesta olennosta, jonka syyt liittyä vietnamissa tapaamansa sosiopaatin "supersankari" jengiin oikeastaan jäivät epäselviksi. Dr. Manhattan näkee tulevaisuuden, pystyy tekemään mitä tahansa haluaa, muuttamaan kokoaan, jakautumaan ehkä äärettömän moniksi kopioikseen, eikä ole enää 40 vuoteen ollut lähelläkään ihmistä. Eikä tunnu välittävän niin hirveästi maailman kohtalosta, mutta yrittää tarjota ratkaisuksi ääretöntä energianlähdettä.

Elokuvan kaksi mielenkiintoista hahmoa ovat synkkä katujen vartija Rorschach, joka vihaa ihmisyyttä täysin rinnoin ja rankaisee kaikkia rikollisia äärimmäisen raa’asti ja hihittävä asehullu Koomikko, joka tykkää ampua ihmisiä. Ja Kennedyjä. Loput kaksi sankaria ovat tylsiä yksiulotteisia hyviksiä itsetunto- ja rakkausongelmineen. Pahiksen ei pitäisi tulla yllätyksenä (oliko oikeasti missään kohtaa vaihtoehtoja??) ja onkin oikeastaan hyvin kasarinen, rikas, menestyvä, kuuluisa, urheilullinen ja älykäs. Vähän kuin Alexander Stubb.

Tarinassa on tarpeeksi pureskeltavaa, että tämä on katsomisen arvoinen leffa, vaikka ei elänytkään hypen synnyttämiin odotuksiin.

Sky Crawlerssin päähenkilöinä ovat toisen sotivan firman kentän/tukikohdan komentaja ja elokuvan alussa sinne komennettu lentäjä. Komentajalla on lapsi, joka pian on yhtä vanha kuin miltä komentaja näyttää. Lentäjä ei muista menneisyydestään mitään. Komentajan kerrotaan ampuneen edellisen lentäjän, jonka tilalle uusi tuli. Nämä kaksi rakastuvat. Paljon angstia, surullisuutta, haikeutta.. kumpikaan ei tunne elävänsä.

Tarina liikkuu eteenpäin kauniisti, enkä halua enempää paljastaa, mutta katsokaa Sky Crawlers jos ette nukahda ensimmäisen kymmenen minuutin aikana. Se on helvetin palkitseva. Maailma on hieno yhdistelmä 50-lukua ja nykyajan pelottavia tulevaisuuden visioita, sekä perinteisiä dystopioita, mutta se on sitä nimenomaan vain pienelle osalle ihmisistä. Muille se on viihdettä.

Olipa kerran tosi kehittynyt ja sivistynyt kultainen heimo. Poukkoiltuaan galaksissa tarpeeksi pitkään nämä päättivät painua vittuun, mutta antoivat kolmelle kehittyneelle heimolle ennen lähtöään kyvyn matkustaa tähtien välillä. Nämä kolme olivat telepatia-orioituneet humanoidi Hopeat, hopeiden orjiksi jäävät ötökkä pronssit ja mechoiksi muuntuvat humanoidit nimeltä sankarilliset, joista lähes kaikki ilmeisesti kuolivat kotiplaneettansa tuhoutuessa lähes kokonaan.

Viides heimo, täysin tavikset rautaruukkilaiset, puolestaan oppivat matkustamaan tähtien välillä ilman isompien apua, ja tämäkös hopeaheimoa kyrpii. Holokaustinsa pelossa rautaheimon parhaat telepaattiset kyvyt (mm. Ghost Riderin silmiin katsominen) omaava prinsessa Dianeira lähtee etsimään Kultaheimon ruukkilaisille jättämää Sankari-heimolaista jonka he itse kasvattivat reilut 100 vuotta sitten, Agea.

Samaan aikaan sarjan vahvin ja heikoin puoli on päähenkilö. Age on keskenkasvuinen kakara, eikä ikävä kyllä kasva sarjan aikana oikeastaan nimeksikään. Toisaalta pirteä ja iloinen maailmojen tuhoaja voittaa emottavat vihollisensa (Kultaheput jättivät hopeille neljä mechaksi muuntautujaa, nodosta), mutta silti, olisin kaivannut selkeämpää kehityskaarta. Age kuitenkin tietää paljon, Kultaheebot, joita age sanoo isikseen, kertoivat käytännössä koko tulevaisuuden Agelle.

Age rinnallaan rautaruukin prinssit päättävät aloittaa täyden sodan hopeita vastaan, joka tulee kalliiksi sekä ihmishenkinä että maineen menetyksenä, kun vahingossa tulee Jupiterkin räjäytettyä maata vapauttaessa. Loppuratkaisu ei tule mitenkään yllätyksenä, mutta ei sen niin väliä. Heroic Age on tarinaltaan hieno ja onnistuu luomaan upean universumin historioineen kaikkineen. Taistelut ovat yhtä ilotulitusta ja Age on yksi helvetin tappokone johon ei tehoa kuin muut nodokset. Oikeastaam tykkäsin HA:sta enemmän kuin Terrasta, joka on jossain määrin kuitenkin samankaltainen messiaineen. Ihan jees avaruus fantasiaa.

 Monet anime-leffat tuntuvat usein jäävän kesken, ja saattaisivat toimia sarjoina paremmin. Joskus kuitenkin törmää sarjaan joka on niiiin hiiiidaaaaaa(haaaukootuss)ssss että tarina mahtuisi 90min leffaan. NTHT kärsii tälläisestä kohtalosta.

Jos kyse olisi leffasta olisi se kyllä hyvin lähellä Ghiblin tuotantoa. Yhdistelmä Nausicaa, punaista sikaa ja joku lentävä linna kaupan päälle. Maailmanlopun meiningit on meneillään, mutta jotenkin vielä toivottomammin kuin yleensä. Maailma tuntuu olevan sammumassa, kuihtumassa pois. Silti ihmiset hankkivat lapsia ja kasvattavat heitä elämään, joka ei tule ainakaan olemaan parempi kuin heidän omansa. Ja silti jotkut haaveilevat täydestä maailmanherruudesta ja onnistuvat elämään ylellisyyksissä.

NTHT kertoo toivosta ja sitkeydestä, joka tämän kuolevan maailman ihmisiä vaivaa. Päähenkilö Sho tipahaa meidän maailmastamme toiseen versioon ja onnistuu puhtaalla viattomuudellaan, periksiantamattomuudellaan ja absoluuttisuudellaan muuttamaan monen henkilön kuvaa maailmasta ja ihmisyydesta, erityisesti erään hieman vähemmän ihmisen.

Animaatio oli kaunista ja kalliin, vaikka hieman vanhentuneen näköistä. Ei moittimista. En nauttinut sarjan seuraamisesta pitkäveteisyyden vuoksi, mutta olen onnellinen että katsoin sen. Post-apokalyptiset animet ja leffat ovat aina sen arvoisia. 

Puuuh.. Vähän kuin Kenshin, mutta paremmilla demonisilla voimilla, aseilla ja poliittisella pelillä. Jepjep.

Olipa kerran kallo, joka oli tooosiii paha. Se sitten aiheutti sotia ja kurjuutta ottamalla milloin kenenkin kokoomus-tyyppisen innokkaan menestyjän haltuunsa ja antamalla tälle helvetisti karismaa ja johtajuutta. Ja voimat muuttaa normaali linnoitus taivaalla lentäväksi tuhannella yhdellä tykillä varustetuksi panssari-mikälieneeksi.

Ja päähenkilö on saanut miekaltaan käskyn tuhota kalllo ikuisiksi ajoiksi ja tuo miekka on ainoa siihen kykenevä vehje. Työsarkaa kuitenkin hidastaa eräs mielikuvituksellinen kirjailija, joka manipuloi lähes kaikkia saadakseen kallon haluamalleen taholle jonka avulla tahtoo vallata maailman.

Kaiken kaikkiaan Bakumatsu oli hyvä sarja. Hyvän näköinen, mielenkiintoinen tarina, hyvin sujuvia taisteluita, selkeästi kerrottua poliittista ja sotilaallista historiaa yms yms. Mutta ei kuitenkaan mikään täysosuma. Kivaa viihdettä, mutta historiallisten animeiden sarjassa ei ikävä kyllä yllä huippukastiin.

Monesta syystä tämä Kurosawailu toi mieleen 90-luvun seikkailupelit, mutta tätä ei voi pitää sarjalle miinuksena. Päähenkilö tuntuu olevan aivan yhtä pihalla miljöönä toimivan Kimujukun pikkukaupungin menosta kuin katsojakin. Georgen ja Kimujukun yhteinen menneisyys paljastuukin vasta viime jaksoissa.

George saapuu ensimmäisessä jaksossa Kimujukun pikkukaupunkiin, jossa uskoo erään erityisen  junavaunun viisitoista vuotta sitten kadonneen. Kysymyste esittämisestä kuitenkin saa tässä kahden rikollisryhmän piinaamassa jakautuneessa kaupungissa nopeasti kummankin osapuolen huligaanit kannoilleen ja George joutuukin työskentelemään molemmilla puolilla välillä sodaksikin leimahtelevaa riitaa voidakseen tutkia mitä oikein tapahtui tuona kohtalokkaana yönä.

Youjinbou etenee hyvin hitaasti, mutta tasaisesti ja kuorii totuuden esille vasta viimeisillä jaksoilla. Lopussa kaiken paljastuessa epätoivoiset salaliittolaiset kuolevat yksi kerrallaan ja rauha palaa vaunun aarteen salaisuuden piinaamaan kaupunkiin. Fillereitä oli oikeastaan vain kaksi.

Hyvä sarja kaikille jotka nyt moisesta tunnelmasta diggaavat. Monta kertaa uskollisempi animenointi kuin seitsemän samuraita, mutta vähintään yhtä viihdyttävä. 

 Voihan ötökän kollektiivinen transuniversaalinen sielu.

Jätän nyt Macross Frontierin kolmiodramaattisen ihmissuhteilun sikseen ja totean että taistelut ovat nopeita, nättejä ja stoori pyörii ihan siististi omissa uomissaan. Ötökät siis kiusaavat siirtokunta-alustamme Frontieria taas pitkästä aikaa. Naapurista kuuluu kummia ja sisaralus on jäänyt ötököiden uhriksi. Ainoa ase tuntuu taas kerran olevan esiteinin tytön laulu. Tyttö ei kuitenkaan ole mikä tahansa pikkulikka, vaan äitinsä masussa ötököistä infektion saanut spidergirl jolla on yhteys ötököiden kollektiiviseen transuniversaaliin sieluun.

Pahiksena on tytön äidin labrakaveri, jonka mielestä ois siistiä jos ihmisilläkin ois ihan vaan yks yhteinen sielu. Mi casa su casa, sä saat sotkee mun kämpän jos kattelet kaikkee saastetta mitä mun pääkopassa liikkuu. Tämä Labrakaveri on toiminut viimeaikoina myös erään parhaat vuotensa kulkeneen popstaran managerina ja enemmän kuin mielellään auttaa pikku spidergirliä nousemaan galaksin ykköspissikseksi.

Onkohan animesta tulossa ihan kunnolla sosialistista kun joka sarjassa tuntuu olevan kapitalismin vastainen teema? Taas kaverisuhteet kärsivät kun yhellä jätkällä on huipputekniikkaa tuottava firma rasitteena ja oikeasti Frontierin puollustuksesta vastaavan firman jättiläispomo tahtois korjata superdubernopeat matkustelut mahdollistavat ötökkäkiteet talteen.

Macross Frontier ei ole huono sarja, ei todellakaan. Viihdyttävyys on usein huipussaan, enkä edes minä kyyninen jaksa koko aikaa olla. Oli sitten keikka tai taistelu, on sarja yhtä ilotulitusta, joten kaikki ei-epileptikot sokerihumalaiset tykkää.

Nykyään tulee jo vaikka animea mitä mieleen kun aletaan puhua tulevaisuuden netistä. Tietenkin GitS ja Lain ovat automaatioita, mutta viime aikoina on tullut sekä kevyempää "post-nördäily" animea, kuten Dennou Coil, ja rankempaa vakavaa tietoyhteiskunta / jaetun tietoisuuden yhteiskunta ajatusta, kuten loistava Real Diver.

RD vertautuu tietysti heti ghost in the Shelliin, eikä tätä missään nimessä häpeile. Näkökenttään ilmestyy keskusteluikkunoita ja informaatiota ja tietoverkkoon "sukelletaan", tosin nyt hieman konkreettisemmalla tyylillä. Netti, siis Metal, ei enää olekaan puhelinpiuhoissa, vaan yhteyshiukkasissa mitä on kaikkialla, ja jotka yhdistävät maailman (ja eritoten meren) nettiin.

RD:n henkilökaarti koostuu tohtori Kushiman alaisuudessa pyörivästä Electronic Investigationista, joka työllistää päähenkilö Sotan ja tämän isän. Tohtori Kushiman hyvä vanha ystävä Haru herää viidenkymmenen vuoden koomasta kiitos verkkokelpoisten aivojen. 50 vuotta sitten Haru tutki Kushiman kanssa meren biorytmiä sukeltelemalla ja nyt invalidiksi jääneenä osoittautuukin mahtavaksi metallissa sukeltajaksi. Mereltä iskevän elektromagneettisen myrskyn tuhotessa voimalan ja asettaessa vanhainkodin muut vanhukset vaaraan Haru käynnistää varageneraattorit Sotan pikkusiskon Minamon auttaessa. Minamosta tuleekin Harun avustaja sarjan ajaksi ja perhedraamaa riittää.

Sarjan tapahtumat sijoittuvat Kushiman luomalle keinotekoiselle saarelle, joka käsittää ison saaren ja kaupunkimaisen merenalaisen tutkimuskeskuksen, joka toimii koko maailman metallin keskuksena. Saari on yksi iso investointikohde kaikille maailman rikkaille ja käytännössä monissa kohdin joudutaankin pelaaman sen säännöillä jolla raha on.

Suurin osa jaksoista on episodimaisia jonkun yksittäisen verkkoon liittyvän ongelman ratkomisia ihmissuhdedraaman seassa. Sota seurustelee missistä saaren eduskunnan puheenjohtajaksi siirtyneen naisen kanssa, mutta rakastuukin tämän (20 vuotta nuoremman version) mukaan rakennettuun Harua palvelevaan ja suojelevaan androidiin. Minamo rupeaa tuntemaan Harua kohtaan vähän liikoja. Sotan ja Minamon isä joutuu ottamaan syyt niskoilleen Metallin katkoksesta ja menettää asemansa EI:ssä, ja pääsee vähän työnarkomaniastaan.

Lopussa on puolipakollinen muutaman jakson maailmanpelastus finaali ja RD:n hauska luonnon ja teknologian yhteyttä käsittelevä juonikuvio saa huippunsa.

Minä tykkäsin RD:stä, tälläinen nörtti kun olen. Varmaankaan ei ole kaikkien juttua kuunnella puuduttavia keskusteluja milloin mistäkin teoreettisesta, mutta jos GitS nappaa niin varmaan kuka vaan on kuin kotonaan. Tai lomalla etelässä.

Fantasma kaappasi Hatchinin ja Michikoa ymmärrettävästi vituttaa niin perkeleesti. Orpokodin mummeli on baarissa juomassa kun Michiko tulee uhoamaan, mutta saa teräsakalta kuonoonsa. Michikon raivoaminen saa kuitenkin mummon omatunnon kolisemaan.

Flashback: Michiko ja Atsuko pöllimässä rahalipasta lähettääkseen rahaa orpokodista pois myydylle kaverilleen ja sitten Michiko itkien tappelemassa mummon kanssa pihalla.

Takaisin nykyhetkessä: Mummeli oli lähtenyt baarista kävelemään orpokodista karanneen pojan perään. Mummo vaan käskee palauttaa tämän viemät rahat ja käskee tulemaan takaisin. Ilmeisesti mummelilla on sittenkin isompi sielu kuin viime jaksosta olisi voinut luulla ^^

Michiko on taas Ivanin luona, tällä kertaa fantasman nykyistä osoitetta kysymässä. Ivan lohduttelee ettei Hatchinille mitään käy, ainakaan ennen kuin Michiko menee riehumaan, mutta kuitenkin neuvoo miten löytää fantasman nykyinen johtaja Vasili huomisen härkätaistelusta.

Vasili onkin jo härkiä ihmettelemässä, toista syömässä ja toista toisella ruokkimassa, Hana seuranaan.

Parsanpurijan avautuminen: Härkätaistelu on perseestä. Samoin elukan ruokkiminen lajitovereillaan. Kuitenkin samanlaista kärsimystä tapahtuu ruokalihantuotannossakin, joten tekopyhät lihansyöjät voitte pitää turpanne kiinni. Hullunlehmäntauti lähti liikkeelle, koska rehuun oli pakko laittaa edellispäivänä teurastetun Mansikin aivot, sen sijaan että ne jauhettaisiin liivatteeksi pikku zombi-Marjatan karkkeihin. Miettikää mitä syötte ja mitä syömänne elukat ovatkaan syöneet. Viljeltyä arvokalaakin ruokitaan merestä nostetulla roskakalalla ja yhtä parempaa kalakiloa kohti on kalastettu keskimäärin viisi kiloa paskakalaa. Tästä syystä merien kalakannat ovat kuolemassa ja eurooppalaisten rosvokalastus vie esimerkiksi somalialaiskalastajien saaliit näin toimeentulonsa menettäneet nälkäiset ihmiset merirosvoukseen ajaen. Vastuuta saatana!

</parsanpurijan avautuminen>

Vasili saa kesken "herkkuhetkensä" Satoshilta vihaisen puhelun. Huonosti meneiden härkätaistelujen vuoksi lahjukset ovat vähän myöhässä ja Satoshi ymmärrettävästi vihainen. Mutta Vasili on jo tehnyt luodinvarman suunnitelman seuraavaa matsia varten ja lupaa Michikon vielä kaupanpäällisenä diiliin.

 
Ivan salakuljettaa Michikon areenalle kattilassa Vasilin miesten raahatessa Hatchinia perunasäkissä. Ivan kuitenkin nppaa väärän kattilan ja Michiko joutuu treenaamaan luotipujottelua päätyen härkätaistelija Marcon pukuhuoneeseen. Michiko menee taisteluun Marcon sijasta ja joutuu taas väistelemään luoteja. Hatchin pääsee karkuun ja Michiko uoksee ottamaaan miekkamatsia Vasilin kanssa. Vasili päätyy vuorostan ottelemaan härän kanssa ja parivaljakko pääsee turvallisesti karkuun. Ivanin luota he lähtevät jakson lopuksi Satoshin perään.

Jakso 7 päättyi piraattien onnistuneeseen Tytanian avaruusaseman valtaukseen. Vaan mitä tästä uhkarohkeasta toimesta seuraakaan..

Kaikki duket ovat Zarlishin johdolla pahoittelemassa menetystä, Idriksen tietysti liioitellessa tapahtunutta entisestään kun ei ole itse vastuussa, kun Land Lord huomauttaa mitä oikeasti tästä seuraa. Merirosvot eivät ole enää monessa paikassa tavaraliikennettä kiusaamassa, vaan pienessä kasassa. Vaikka piraattialuksia olisi 3 tai 5 tuhatta eivät ne mitenkään pärjää täysikokoiselle Tytanialais-laivueelle.

Fan Hyulick on Mirandan kanssa piraattien tukikohdassa lastaamassa tarvikkeita Vanhaan Mieheen, Kun Doorman tulee taas tarjoamaan paikkaa Blaze Flag Armyn johdossa, mutta Hyulickia ei kiinnosta. Hän tajuaa mitä Tytanian Clan Lordkin tajusi, eikä aio osallistua jo hävittyyn taisteluun.
 
Elbingissä Lydialla on ihmettelemistä piraatteja paenneissa Tytanian sotilaissa. Lydiakin tajuaa miten pieni juttu piraatit ovat Tytanian rinnalla, ja vaikka haluaisikin kaikki mulkut pois kukkaistutuksia pilaamasta ymmärtää isänsä kantaa asiassa.

Vardhanan sotaministeri Marquis Estrades Tytaniaa koskevat juonet ovat kantautuneet jo Clan Lordin korviin ja tämä määrää Jouslainin ottamaan Marquisin pojan Bal’amin adjutantikseen, ja täten panttivangiksi.

Doorman on strategisessa tapaamisessa mukaan saamiensa kenraalien kanssa saadessaan kuulla Hyulickin lähdöstä. Kenraalit arvioivat avaruusaseman arvon liian korkealle ja luulevat ettei tytania missään nimessä halua tuhota sitä. Piraaattien ollessa aseman "suojassa" pystyy Zarlish keskittämään koko 12 000 aluksen tulivoiman pieneen kasaan ja taistelusta tulee pelkkää teurastusta.

Tässä vaiheessa Hyulick on jo tapaamassa mielenkiintoista Dr. Leetä ja juonimassa Tytanian tuhoa. Tämä keskustelu päättyy Leen vihaako Fan Tytaniaa, johon Fanilta ei saada vastaukseksi kuin huokaus.
Elbingissä kuningasta vituttaa. Tytanian mulkut ovat tyytyväisiä saamaansa apuun, mutta vaativat Elbingiä luovuttamaan energiakaivoksen liittolaisuuden osoituksena. Tämä ajaisi Elbingin täyteen konkurssiin, joten Lydia päättää uhrautua ja lähteä panttivangiksi Uraniborgiin. ssä vihaako Fan Tytaniaa, johon Fanilta ei saada vastaukseksi kuin huokaus.

Narkkarille ei pitäisi antaa lisää. Wowiin ei saisi tehdä lisäosia, heroiinia ei saisi tuoda maahan, vaan antaa lapsien tyytyä subuun ja kaiken alkoholin pitäisi maistua lasolilta, eikä vaan peten isän pontikan. Onneksi näin ei ole..

Minä vittu rakastin Legend of Galactic Heroesia sen vammaista nimeä myöten niin LONG TIME että olen katsonut kaiken siihen liittyvän kahdesti. Joku surullinen ihminen saattaa ilkkua että sehän oli pelkkä otascifinörtin vastine kauniille ja rohkeille, MUTTA ON VÄÄRÄSSÄ SE ON PARASTA JA HIENOINTA TARINANKERRONTAA KOSKAAN.. 20th century Boyssien jälkeen ^^’.

Joten kun narkkari kuulee, että sama ohjaaja on tekemässä samaa shittiä uudella maulla ja tarinalla viimeisimpien tehosteiden kera, alkoi minulla odotus. Intissä odottamiseen tottuu, mutta kun vihdoin sain ensimmäiset jaksot katsottua en enää halunnut venata sekunttiakaan. Kaikki tuntuu ainakin vielä paremmalta kuin koskaan ennen.

Tytanian Klaani hallitsee käytännössä koko galaksia sotilaallisella ja taloudellisella mahdillaan. Näin on ollut jo parisataa vuotta. Mutta sitte nuori Duke Ariabart menee ylimielisyyttään mokaamaan taistelun mitättömän planeetan mitättömämpää amiraalia Van Hyulickia, joka onnistuu juonittelemaan Ariabartin joukot ansaan, JA KOKO GALAKSI saa päähänsä että heillä olisi chäänssejä iskujen vaihtelussa suurten poikien kanssa. Ja maailmankaikkeus ajautuu sotaan… Mikäs vittu sen ihanampaa!!

Toivon todella ettei tämä pääty koskaan, ja alan tehdä episodipostauksia kunhan ehdin.

Minä vittu rakastan hyviä brassileffoja ja niitä viime vuonnakin sai kivan kasan, mm. Tropa de Elite ja City of Men. Niissä on oma tunnelmansa, joka kumpuaa maan monirotuisesta, korruptoituneesta ja epätasa-arvoisesta historiasta. Kun heitetään tuo fiilis animeen saadaan Michiko to Hatchin.

Hana on orpotyttö, joka on elänyt tähänastisen surkean elämänsä papin paskiaisen ja tämän kusipäisten kakaroiden ilkivallan ja kidutuksen alaisena. Onneksi äippä päättää karata vankilasta ja tulla morjenstamaan.

Ja sitten matkustelemaan ja faijaa ettimään. Kulkupelinä kuvan ihanuus, jollaista ikävä kyllä ei taida kovin montaa oikeasta maailmasta löytyä, mutta ei perkele tuosta kumpusi ideaa päähän kehittymään.

Sitten Hanasta tulee Hatchin ja Michikosta paljastuu aina vain lisää mielenkiintoista tavaraa. Kuten joku kakkajuttu. Hyi. Mutta tähän asti ollaan seurattu Michikon ja Hatchinin suhteen kehittymistä ja näiden vielä satunnaisilta tuntuvien tuttavuuksien elämän pikku kommelluksia tavalla joka saa matkustelussaan mieleen jopa Monsterin. Mafialeikistä kuitenkin on kyse, joten eiköhän tämä (melko paljon itseensä Black Lagoonin Revyltä lainannut (tietysti joku kohta itkee että Revy oli toisen hahmon kopio, KUOLKAA)) antisankaritar alkaa räiskimään järjestäytynyttä rikollisuutta nippuun ennemmin tai myöhemmin. Sitä odotellessakin MtH on täyttä rautaa.

Olin ihan varmasti viimeinen ihminen, joka vihdoin päätti uhrata kaksikymmentä minuuttia tälle kauniille teokselle, joka yhdistelee kahta minulle mielekästä teemaa: maailmanlopun jälkipyykkiä ja nörttitouhuja.

Tietotekniikka työllistää molemmat Pale Cocoonin päähenkilöt ja tulevaisuuden teknologia onkin tehty kauniiksi katseltavaksi. Vaaleasta taustasta tulee mieleen matrixin siionin tulliviranomaisten virtuaaliset "työpöydät". Toisin kuin vaatetus, teknologia on hypellyt kauaksi tästä ajasta ja kirjan merkitys onkin muuttunut tarkoittamaan kirjanomaista läppäriä.

Maailma loppui saasteisiin. Se nimenomaan loppui. Enää on jäljellä vain merkityksetöntä olemassaoloa menneisyyttä pala palalta arkistoiden. Tästä asetelmasta saadaan kaunis tausta kevyelle rakkaustarinalle. Lopussa kuitenkin tulee pieni pala toivoa tulevaisuudesta.

Visuaalisesti ova on kaunis kuin mikä. Digitaalista informaatiota ja oikeaa maailmaa asetellaan kauniisti päällekkäin. Kaikki on tehty kauniisti. Pale Cocoon on hyvän olon anime, joka sopii pituuteensa hyvin eikä vaadi sen pidempiä selityksiä.

Bokurano etenee hassusti sekä episodimaisesti, että selkeämmän juonen kanssa. 15 lasta löytää luolasta miehen, joka värvää joukon tappelemaan isolla robotilla muita vastaavia vastaan pelastaakseen maapallon. Jokainen tappelee vuorollaan, ja pikkupräntissä vielä lukee että jokainen KUOLEE taistelunsa jälkeen.

Tästä syystä jokainen jakso jossa taistellaan kertookin suurimman osan ajastaan tappelupukarin elämästä ja ongelmista. Arkipäiväisyydessään tästä tulee jopa slice of life tuntua, mutta kuitenkin jokainen samalla etsii syitä taistella maailmansa puolesta. Useimmilla lapsilla on perheessään ja elämässää jonkinlaisia ongelmia ja monien kohtalot ovat koskettavia.

Sarjalla kuitenkin on selkeämpikin juoni. Tutkiessaan robottia, joka jo ensimmäisessä jaksossa nimettiin Zearthiksi, tutkijat melkein alistavat maailman elinvoimaa kaikkialta multiversumista imevien "Mastermindsien" valtaan. Nämä neropatit ovat vastuussa robottimätöstä, jonka tarkoituksen on karsia rinnakkaisista universumeista kehnoimmin menestyneimmät ja alistaa tarpeeksi tekniset universumit energianlähteiksi. Spoiler or not, ei sillä oikeasti sarjan kannalta ole niin merkitystä koska näitä ei koskaan kohdata.

Bokurano on hieno sarja. Tavallaan se on lähempänä Welcome to NHK:ta tai Paranoia Agenttia kuin mechamättöä tai mitään kunnon scifiä. Lisäpojot openingista ja endingeistä. Kaunista.

Hieman erilainen Punahilkkasatu.

Jin Roh on osa Mamoru Oshiin Kerberos-saagaa, johon minun on pitänyt syventyä paremminkin jo pitkän ajan. Pitkä tarina lyhyeksi, toisen maailmansodan jälkeen Japanin talous romahtaa täydellisesti ja maa on vaipumassa sekasortoon. Mellakoivia massoja vastaan tarvitaan väkivaltayksikkö, mutta se ei voi olla osa poliisia tai armeijaa rauhansopimuksen takia. Ratkaisuna onkin paramilitaristinen joukko nimeltä Kerberos. Vähän kun Hellsing ilman vamppyyrejä haarniskoilla ja isoilla pyssyillä.

Jin Roh alkaa kun päähenkilö Fuse on estämässä terroristien aktiviteettejä suuren mellakan aikana viemäreissä ja törmää pikku punahilkkaan, joka päättääkin räjäyttää itsensä kantamallaan pommilla Fusen ollessa kyvytön ampumaan nuorta tyttöä. Tästä mokasta Fuse päätyy uudelleen koulun penkille.

Vieraillessaan kuolleen tytön muistopaikalla Fuse törmää tämän siskoon ja nämä kaksi viettävät aikaa lopulta rakastuen toisiinsa, vaikka kumpikaan ei ollut leikissä mukana täysin viattomin aikein. Poliisin muut haarat juonivat kaataakseen Kerberoksen ja Kerberoksen sisäinen Wolf Brigade -joukko juonii suojellakseen omaa järjestöään. Nämä tavoitteet kohtaavat kun Fuse taistelee moninkertaista vihollista vastaan taas kerran viemäreissä. Voi sitä päivää kun joku keksii sisällyttää hajun elokuvanautintoon.

Elokuvan loppu onkin sitten todella surullinen ja vaikea, mutta tietyllä tavalla OIKEA tapa lopettaa tämä surullinen rakkaustarina. Susihukka syö punahilkan.

Otan nyt verrokeiksi teiniromanssilla täytetyn animeleffan ja saksalaisen trillerin. Miksi? Molemmissa hypitään ajassa taaksepäin ja nähdään miten pienet muutokset voivat jättää merkittävät jäljet. Erojakin löytyy. ToKS:ssa päähenkilö on hyvin tavallinen tummahiuksinen koulutyttö, joka kykynsä tajuttuaan käyttää sitä jatkuvasti selvitäkseen hankalista tilanteista. Lola taas on kirkkaan punaisissa hiuksissaan hyvin erikoinen vähän tyttö, jolle tulee kiire löytää jostain 100 000 saksan markkaa kun poikaystävä meni hukkaamaan kuljettamansa huumerahat. Lola hyppää ajassa taaksepäin ainoastaan kun itse tai poikaystävänsä on heittämässä veivinsä.

Tyylillisesti leffat ovat kaukana toisistaan. ToKS:ssa kaikki kuvataan hyvin arkisesti ja seesteisesti, kun Lola Renntissä keskitytään nopeuteen, jota korostetaan monipuolisilla kuvaustekniikoilla. ToKS:n musiikki on klassista ja pianon soittoa kun Lolassa musiikki on elektronista ja taas kerran hyvin nopeaa.

Kuitenkin eroista huolimatta leffat leikkivät samalla jälkiviisauden ajatuksella. Entä jos elämänsä tilanteet voisi käydä läpi uudestaan ja uudestaan kunnes lopulta saa kaiken loksahtamaan paikoilleen oikein? Molemmissa myös näkyy miten pienillä muutoksilla kaikkien elämät saavatkin erilaisen suunnan.

Molemmat elokuvat ovat kaikin puolin loistavia ja suosittelen niiden katsomista sekä animenöröille että leffafriikeille. Peräkkäin katsottuna ne tasapainottavat toisiaan mukavasti ollen kuitenkin jossain määrin samasta aiheesta kertovia.

Ensimmäiset 18 jaksoa katsottuna tätä hävittäjä/mecha- mättöä ja helvetti osaa olla tyydyttävää viihdettä. Nopeaa agressiivista ja tulivoimaista, juuri sitä mitä Gundam 00:sta ja muista nopeasti mieleen tulevista viime aikojen animeista. Macross Zeron katsomisesta on jo hetki, mutta sen komeat pilvissä käydyt taistelut olivat ehkä marginaalisesti hienompia. Mutta siitä puuttui Gurren Toppa Tengen Lagann kokoluokkaa oleva lentotukialusmecha.

Musiikista voi tietysti olla montaa mieltä, mutta MF:n koulun ja sotimisen jälkeen kolmantena focuksena toimiva pop-musiikki toimii sarjassa ihan hyvin. Sekä Cherylin että Rankan biisit ovat hyvin tehtyjä ja lauluesitykset visuaalisella tykityksellä mitattuna mahtavia. Molempien poptähtien roolit juonessa ovat hyvin mietittyjä eikä kolmiodraama erään sinihiuksisen lentäjäpojankaan kanssa tunnu turhan imelältä, kuten harmittavan useissa sarjoissa.

Tarina on edennyt mielenkiintoiseen pisteeseen, joten pitää vain odottaa sarjan loppuratkaisua. Ja mielellään vielä isompia taisteluja.

Mangasta animeksi on täysin normaali tuotantokuvio japanissa kaiken ikäisille suunnatun viihteen kohdalla, mutta länsimaissa sarjakuvista tehdyt piirretyt ovat lähes poikkeuksetta lapsille suunnattuja jopa Batmanin kaltaisten "aikuisten sankareiden" kohdalla. Elokuvat ova tässä suunnassa se aikuisten media, mutta sarjakuvaleffat ovat yleensä olleet karmeaa kuraa.

Toiminnan siirtäminen paperilta filmille on vaikeaa, eikä onnistu edes pelkällä cgi-kuralla. En edes aloita siitä miten täydellisen paska elokuva Transformers kaikin puolin oli, mutta erityisesti jäi mieleen surkeat robottitaistelut. Mecha-animea puoli ikääni katsoneena en ollut edes pettynyt, olin mykistynyt.

Iron Man oli puolestaan paljon parempaa cgi-kuraa. Juoni oli tylsä ja suoraviivainen, näyttelysuoritukset olivat kohtuu kuraa, dialogi oli väkinäistä, mutta teknovempeleet ja taistelut olivat kieltämättä saatanan viihdyttäviä. Rautamies on kuitenkin ohut supersankari, kuten marvelille tyypillistä, enkä usko jatko-osienkaan nostavan tätä leffaa minkäänlaiseksi klassikoksi.

Batman on kuitenkin jotain muuta. Gotham on jotain muuta. Sarjakuvantekijät ovat huomanneet tämän ja olemme saaneet nauttia Frank Millerin ja muiden mestareiden lepakkotuotoksista, mutta Leffarintamalla on ollut surkeampi tilanne. 60-luvun campahtavan sarjan jälkeen saatiin 80- ja 90-lukujen taitteessa kärsiä Tim Burtonin tuotoksista. Jack Nicholsonin Jokeri ja Danny DeViton Pingviini olivat kauniisti sanottuna todella paskoja pahiksia. Myöhempien osien Kaksinaama, Jäämies ja Arvuuttaja vielä surkeampia. Lepakkomies ja ihmepoika olivat vain simppeleitä erikoisiin pukuihin tungettujen "pahojen ihmisten" turpiin lyöjiä. Mutta sitten tuli Christopher "Memento" Nolan.

Batman Begins oli toiseksi paras länsimainen sarjakuvafilmaus koskaan, ykkösen tietenkin ollessa Sin City. Ensimmäistä kertaa saadaan selkeä selitys lepakon taidoille ja luodaan elokuvissa ennennäkemätön Batman. Ei sankari, vaan Laki kaupungissa ilman lakia. Jotain johon uskoa. Henkilöllä ei ole paskankaan väliä, symbolilla on.

Batman Beginssin pääosassa oli alusta loppuun Balen Lepakko. The Dark Knightissa puolestaan Ledgerin Jokeri, joka ei tällä kertaa naurata. I shit you not, kyse on ehkä pelottavimmasta pahasta ruudulla Anton Chigurhin jälkeen. Jigsaw voi tunkea nukkensa perseeseensä, kun Jokeri leikkii tv-ruudulla Batmanin kopioijan kanssa kylmät väreet tuntee varmasti. Ledger ansaitsee kiitokset roolistaan, mutta tulos on yhtälailla käsikirjoittajan ansiota. Jokainen Jokerin liike on laskelmoitu ja jokaiselle suunitelmalle on varasuunnitelma. Kaikki menee hänen tavalla tai toisella hänen tahtonsa mukaan ja jopa lopussa Jokeri voittaa.

Elokuvan kestää tosiaan sen kaksi ja puoli tuntia, mutta se täytetään niin monella käänteellä ja tilanteella ettei kyllästymään pääse. Toiminta on samaa laatua kuin Beginssissä, eli jopa uskottavaa. Tukevat näyttelijät ovat kultaa, jopa scifin puolelle menevät laitteet rautaa (tai polykarbonaattia, who knows) ja arkkitehtuuri sitä mitä luulisikin.

Leffasta puuttuu täysin ajantaju, joka tässä genressä olisi tarpeellista. Pienempia hahmoja ei rakenneta tarpeeksi ja Gotham Knightista tutut etsivätkin jäävät etäisiksi, samoin rikollispomot. Petos ja korruptio ei tuntunut suoraan sanottuma missään tämän puutteen vuoksi. Bruce Waynen kännykkäverkon varaan rakennettu täydellienn 1984-mallin valvontajärjestelmä jäi aivan liian pieneksi ja päälle liimatuksi juonielementiksi. Jokeri on kaaos, Batman järjestys ja Batman eteni totalitarismiin asti suojellakseen järjestystä Jokerin terrorismin vuoksi. Täydellinen vastakkainasettelu, mahtava dystopinen tulevaisuuden visio, mutta sitä hyödynnetään vain pinnallisesti pikkuhetken ajan lopussa ilman hahmokehitystä tai tarkempaa pohdintaa. Sääliksi käy.

Ilmestyskirja on nössöille ja paholainen on pelkkä surkea pikku runkku Yasunori Katon rinnalla. Tässä on tuhoa ja vihaa vaikka muille jakaa ja pentagrammeja enemmän kun Hellsingissä. Tokiota pistetään palasiksi urakalla kunnon kasari-tyyliin. Myös musa menee kauniiksi kitaran vingutteluksi okultismin ollessa kovimmillaan. Asiaa.

Jokainen OVAn jakso kertoo Katon uudesta tempusta ja jokaisessa on hieman eri ihmiset megalopolista pelastamassa. Keskeisinä kuitenkin pysyy virkamiesperhe, jonka insestityttäreen Kato tunkee sekä oman kirouksensa että Tokion kanssa viha/rakkaus-suhteessa elävän jumalan hengen itseään auttamaan monimutkaisissa laskutehtävissä kuun tipauttamiseksi maahan. Muunmuassa.

OVA tosiaan on toodeella kasarimainen ja henkilöitä ei hirveän hyvin esitellä, niitä vaan on ihan vitusti. Osa tosin kuolee tai tappaa itsensä, joka vähän yksinkertaistaa asioita. OVA kertoo tarinaa monen vuoden ajalta Japanin teollistumisen tienoilta päättyen siihen 30-luvun taitteeseen. On sotaa kiinassa ja muuta imperialistista kivaa.

4 x 45min tarkoittaa kolmea tunnillista viihdettä. Varoituksen sana: Junassa ei kannata katsoa tissit paljaana käytävää lopputaistelua konnarin kävellessä ohi. Varsinkaan lasten vaunussa. Ei tykännyt hyvää. Alastomuus on hyvällä maulla tehtyä ja hentsahtaviin nännin nöpötyksiin ja hiplailuihin mennään melko vähän, mutta silloinkin asiallisesti. Tulinen loppusuudelma pelasti taas kerran maailman. Kaunista.

Katsoin vihdoin Toward The Terran loppuun ja täytyy myöntää että tykkäsin tietyistä animelle tyypillisistä juonenkäänteistä huolimatta. Kumminkin, hahmokaarti rokkaa ja piirrosjälki on mitä mainiointa.

Jomy Marcus Shin on hieman "normaalia" aktiivisempi teinipoika tässä koneiden pyörittämässä fasistisessa tulevaisuuden visiossa. Täyttäessään 14 Jomy passitetaan aikuisuuskokeeseen, jossa todetaan onko Jomystä kiltiksi pikku robotiksi vai täytyykö Jomy karsia pois vaarallisena elementtinä. Samalla kaikki muistot lapsuudesta pyyhitään pois rationaalista toimintaa haittaamasta.

Sitten Soldier Blue ilmestyy kineettisten voimiensa avulla pelastamaan Jomyn muistot, taklailemaan tietokoneen hologrammia ja lennättämään Jomyn ajatusten avulla toimivalle avaruusalukselle ja siellä sitten alkaa kertomaan pikkuhiljaa miten Jomystä tarttee tulla kaikkien ylimääräisellä aivotoiminnalla varustettujen yksilöiden johtaja ja messias. JEES..

Samaan aikaan toisaalla: Koneiden täydelliseksi ihmiseksi kasvattama Keith Anyan vapautetaan koeputkesta muiden ihmisten keskelle ja hänen kasvattamisensa kohti normaalien ihmisten johtajuutta aloitetaan. JEES..

Näiden kahden välit tulevat sitten poukkoilemaan ja stoori kulkee kohti iloista loppua, jonka varmaan kaikki suunnilleen arvaavat heti ekan jakson kohdalla. Kaikkiaan hienoa avaruusfantasiaa, ei valittamista. 

Lisää monen ohjaajan projekteja! Neo Tokyo on kolmesta tarinasta koostuva kokonaisuus, joka on oikeastaan toisin kuin monet muut samantyyppiset elokuvat (esim. Memories) looginen kokonaisuus. Vaikka kaikki osat osat ovatkin hienoja, nousee kuitenkin yli muiden Otomon ohjaama Construction Cancellation Order.

Toimistotyöntekijä lähetetään viidakkoon huolehtimaan siellä jatkuneen rakennustyön lopettamisesta. Rakennustyö kuulostaa kuitenkin hieman vähättelyltä, koska kyse on massiivisesta kaupungista, jonka tarkoituksena on kerätä jotain tarpeellista resurssia viidakosta. Ja lopettaminen.. ainahan saa yrittää.

Rakentajina eivät olekaan ihmiset vaan arvokkaat raksarobot. AY-liikehenkeä ja ylpeyttä työstään näillä kuitenkin on enemmän kuin yhdelläkään bolsevikilla, ja rakennustyötä haittaavaa elementtiä kohtaakin pian pulteista ja piirilevyistä koostuva dietti.

Tunnelma on koko noin 30min pituisen osan ajan painostava ja väistämätöntä mieletöntä kehitystä kuvataan raa’an karusti. Lopun käänne vääntää vielä veistä haavassa ja jättää tasaisessa tahdissa hakkaavan kehityksen vasaran kalkkeen kummittelemaan päähän.

Kawajirin The Running Man muistuttaa enemmän miehen uudempaa Animatrixilla ollutta World Recordia kuin Arnoldin samannimistä leffaa. Toimittaja huomaa voittamattoman rallikuskin kykyjen takana olevan jotain yliluonnollista, joka lopulta on vienyt tältä järjen. Kaunista katseltavaa ja hyvä idea, mutta hieman hidas kerronta.

Rintaron Labyrintti-tarina, jonka sisään kaksi muuta tarinaa upotettiin on täyttä happokamaa hyvällä tavalla, mutta ei tarpeeksi happoista ylittämään jotain muita viimeaikoina katsomiani leffoja. Varmasti toisella katselukerralla aukeaa vähän paremmin. 

Twilight Q oli ova, josta piti tulla animeohjaajille tilaisuus esitellä taitojaan. Ova kuitenkin loppui jo kahden jakson jälkeen. Nämä seuraavat melkolailla nimestä selvän amerikkalaisen esikuvansa tunnelmia ja varsinkin jälkimmäisessä on todella hämärä tunnelma. Karpeiksi muuttuvat lentokoneet -hämärä. Hyvällä tavalla.

Ensimmäinen jakso on laadultaan todella kasaria. Ei voi suoraan sanoa että surkeaa, mutta vanhanaikaista. Tarina kulkee melko ikävän teennäisesti aikamatkustelun lomassa. Loppujen lopuksi ihan mielenkiintoista, mutta koska rakkaustarinat eivät ole suurinta lempiviihdettäni jäi loppu ja sitäkautta koko esitys heikohkoksi. Ei vain kiinnostanut.

Toinen jakso onkin sitten puhdasta Mamoru Oshia. Olen valtava gits-fani ja miehen jälki iskee minuun kuin kuuma veitsi margariiniin. Jakso alkaa lentokoneesta, joka hetkessä muuttuukin karpiksi. Sen jälkeen seurataan omituisen miehen ja pikkutytön elämää, jota myös mystinen etsivä tutkii. Tutkimustensa edetessä etsivä joutuu kyseenalaistamaan kaiken todellisuuden ja päätyy osaksi ties kuinka kauan jatkunutta kierrettä.

Jos ensimmäinen jakso ei innostanut niin kannattaa silti katsoa toinen alusta loppuun. Tarina on jo ihan ajatuksen tasolla tarpeeksi mieletön jäämään kummittelemaan päähän pitkäksi aikaa ja kauniisti animoituna se on täyttä rautaa. 

Yo-juhlat ja muut riehumiset tekivät vähän taukoa tuijotukseen. Nyt on ollut hieman scifiä tiedossa kun aloittelin katsomaan Bokura Noa ja Toward Terraa, mutta niistä lisää kun saan katsottua ja jotain pohdintaa scifi-animen maailmojen asetelmista.

Jyu Oh Sei kertoo veljeksistä, jotka eräänä päivänä vain sattuvat löytämään tositositosi-tärkeät tiedemiesvanhempansa kuolleina ja joutuvat erikoisjoukkojen tainnuttamiksi. Herätessään Thor ja Rai ovat Chimeralla, Peto Kuninkaan (Jyu Oh’n) planeetalla. Opittuaan planeetan tavat ja normit toinen veljeksistä kuolee jättääkseen selviävälle (luonnonvalinnalla valokoiduista ihmisnäytteistä rakennetulle uuden superyli-ihmisrodun kantaisä päähenkilölle) Thorille lisää traumoja tämän kaivatessa tuikitavallista tusina "kaksois"-veljeään Raita.

Chimeran yhteiskunta toimii rinkien varassa, joihin planeetalle lähetettävät vaaralliset rikolliset ja muut ihmiset kerääntyvät ihonväriensä mukaan. Rinkien johkossa on kolme henkeä: Eka, Toka ja Kolmas. Eka nimittää Tokan ja kolmannen. Kuka tahansa voi haastaa Ekan tappeluun Ekuudesta. Jos joku Eka tappaa kaikkien muiden rinkien Ekat tulee hänestä Peto Kuningas ja hän pääsee Peto Kuningas varastoon. Simppeliä?

Naisia Chimeralla on vähänlaisesti, joten nämä saavat päättää kenen kanssa haluavat lapsia. Naiset ovat muuten erillään miehistä ja pitävät omia rinkejään. Parittelu tapahtuu tiettynä aikana, johon mennessä naiset nimittävät lapsilleen miehet. Vähän hassua kilpailua geenien selviämisestä ja suvun jatkamisesta siis.

Juuousei olisi ollut hauska hieman hitaampana tarinana. Planeetta hauskan tappavan luontonsa kanssa oli mielenkiintoinen seurattava, mutta kun oli niin kiire päästä avaruuteen juttelemaan diktaattori Odinin kanssa että ajassakin piti hypätä neljä vuotta, ei luppoaikaa 11:sta jaksossa saatu. Yksi kesä, yksi kasvien hieno kukkaan puhkeaminen ja yksi talvi. Paritteluakaan ei nähty eikä oikein selvinnyt mihin vuodenaikaan se sijoittui.

Kokonaisuutena melko pikainen ja nopeatempoinen scifi-seikkailu, joka ei kuitenkaan innostanut tarpeeksi että olisin halunnut lukea mangaa pidempien tarinoiden toivossa. Moraalitarinana Jyu Oh Sei oli melko mitäänsanomaton teos, mutta maailma oli sen verran mielenkiintoinen että sen mielellään loppuun katsoi. 

Sain katsottua Kaijin viimeiset jaksotkin loppuun. En ole varma mihin tätä vertaisin. Jos Welcome to NHK saisi teräväleukaisia lapsia Eyeshield 21:n kanssa oltaisiin melko lähellä. Yhteiskuntakriittistä oman-arvonpalautusta taktisten uhkapelien avulla taistellen.

Alussa Kaiji elää pienessä kämpässään tuhoten rikkaiden autoja ja keräillen mersun merkkejä. Sitten kuitenkin saapuu velkoja kertomaan, että Kaiji on kusessa takaamansa lainan takia. Pian kuitenkin selviää, että lainasta olisi helppoa päästä eroon osallistumalla uhkapeliturnaukseen eräällä laivalla.. ja tienata hieman ylimääräistä siinä sivussa. Häviäjät puolestaan joutuvat työskentelemään ikävissä oloissa maksaakseen velkaansa takaisin.

Laivalla pelattu kivipaperisakset-versio vaatii kuitenkin velallisten yhteistyötä ja toimii allegoriana yhteiskunnan oloille, missä rikkaat pistävät köyhät kamppailemaan ja pettämään vain selvitäkseen. Kaiji ei onnistu velkojensa voittamisessa, vaan velkautuu entisestään. Seuraavaksi velalliset pistetään tönimään toisiaan alas parin kerroksen korkeudesta rikkaiden hurratessa katsomossaan. Sitten kerrostalojen välissä kävelyä ja lopuksi taas korttipeliä.

Toinen kausi on tulossa, joten Kaiji ei siis selvinnyt veloistaan. Enempää en spoilaa, koska katsokaa tämä sarja. Se on synkkä, se on julma, se on katala, mutta se on tämä maailma kaikessa inhimillisyydessään. Kaiji itkee jatkuvasti ollessaan nurkkaan ahdistettuna, mutta on kovempi ja vahvempi hahmo kuin yksikään shounen-sarjan rankka jätkä. Kaiji ottaa haasteet vastaan vaikka kipeää tekee ja yrittää kaikin voimin selvitä ongelmistaan.

Toista kautta odottellen.. 

Gundam X oli minulle ensimmäinen Gundam, ja tietyllä tavalla yhä ehdoton lemppari. Seed oli myös hyvä, vaikka sen "perinteinen" asetelma tuntui vähän tylsähköltä. Seed Destiny taas oli rahastuksen omainen teos.

X:n GX-9900 on edelleen lempimechani koskaan. Ajatus kuuaseman lähettämästä energialatauksesta tekee siitä mielenkiintoisen ja moniulotteisen. Se on todellinen ihmissusi, jonka todellinen voima tuli esiin vasta kuun loistaessa.

Gundam 00:n katsomisen aloitin luettuani juonesta. Erillinen sotilaallinen organisaatio alkaa taistelemaan lopettaakseen kolmen maailmanmahdin välisen taistelun. Syynä sodille on tietenkin energia, jota saadaan avaruuteen asti yltävistä torneista, joilla kerätään auringon säteitä.

Gundameiden voimanlähteinä toimivat mystiset GN-generaattorit, jotka ovat maailmanrauhan puolesta sotivan Celestial Beingin tärkein salaisuus. CB sotii näiden avulla kaikkia vastaan kaikkialla sekä pystäyttäen käynnissä olevia konflikteja, että tekemällä ennaltaehkäiseviä iskuja. Sillä on neljä voimakasta gundamia ja näiden järjestönsä asiaan 100% uskovat pilotit aseinaa ja 200 vuotta sitten kuolleen tiedemiehen jättämä tietokone jumal.. *komentajanaan.

Aikuisemmat teemat olisivat ehkä jees, mutta tämä ei ole niin hauskaa. Ei ole maailmanloppua, ei valtavia avaruus-lasereita, ei psykopaatteja valtio-johtajia, eikä oikeastaan mechakuskejakaan, jos skitsofreenikon vähemmän ihmisystävällistä puolta ei lasketa.

Gundamit ovat kaikki kyllä erilaisia aseistukseltaan ja muilta ominaisuuksiltaan. On miekkamies, tarkka-ampuha, tankki ja Seedistä lainattu lentokoneeksi muuttuva hävittäjä. Tankin muuntautumiskyky lisää hyvin vähän tähän asiaa, koska sitä nähdään oikeastaan liian vähän.

CB suorittaa tehtäväänsä maailman rauhoittamiseksi syyllistymättä fanaattisuuteen asiassaan, mutta silti ilman kompromisseja. CB muistuttaa aika paljon Full Metal Panickin Mithrilliä, mutta ei tosiaan ole yhtä hauskaa porukkaa. Juoppo kapteeni, angstaavat gundam meisterit, kakaramainen miehistö ja vanha ukko korjaajana eivät oikein iske miellyttävyydellään. Vakoilusta vastaava maailmanvihaa kokeva esiteinityttö maan päällä on vielä enemmän apatiaa herättävä hahmo. En oikeasti löytänyt sarjasta ketään josta pitäisin. Vastaavasti vaikka Baccanossa pidin lähes kaikista hahmoista.

Sarja on melko suoraviivaista sotimista ja angstaamista, joka huipentuu väistämättömään loppuun. Ajankohtaisista teemoista ja periaatteessa mielenkiintoisista ja koskettavista taustatarinoista huolimatta ei iske niin kuin voisi luulla. Ajatuksenaan pakottaa maailma rauhaan sodalla on absurdi, eikä sille mitään voi. Lopputuloksena maailma muuttuu, muttei välttämättä parempaan suuntaan. Siksi jatkoa onkin odotettavissa seuraavalla kaudella, jonka melko varmasti katson koska ei tämä näin voi jäädä. Suosittelen jättämään väliin jos ei ihan hirveää tarvetta ole katsoa.

Baccano!:n katsoin eilen oikeastaan yhdellä istunnolla, mutta muuten nämä tämänpäiväiset ovat olleet muutama viikko sitten katsottuja sarjoja, joista otan vielä muutaman käsittelyyn ennen pelkästään tuoreesta muistista kirjoittelua. Mutta nyt jotain juuri katsottua. 

Country of Illness on toinen Kino no Tabin jatkoksi tehty "elokuva" ja se kestää puoli tuntia kuten edeltäjänsäkin. Pitää nyt tehdä selväksi: Minä pidän Kino no Tabista hyvin, hyvin paljon. Mielenkiintoiset totalitääriset yhteiskunnat osoittavat hienosti miten käy kun ihmiset eivät kritisoi elinympäristöään, vaan nostavat sen muiden yläpuolelle, oli se kuinka mieletön tahansa. Monet jaksot kummittelevat vieläkin mielessä, vaikka viime katselukerrasta on jo yli puoli vuotta.

Tästä kaikesta johtuen ei ole kiva huomata että Country of Illness on vain heikko lisäjakso sarjalle. Sen ainoat avut ovat korkeamman budjetin tuoma visuaalinen herkku, jolla kyllä herkutellaankin kunnolla. Eristetyn kaupungin arkkitehtuuriin on panostettu, tarinaan puolestaan ei.

Kino lähtee mestarin luota hermeksen kanssa ja päätyy mutkien kautta täysin ulkomaailmasta eristäytyneeseen kaupunkiin, jonne kulkiessaan niin Kino kuin Hermeskin puhdistetaan täysin. Maata vaivaa outo sairaus, josta ei sen enempää puhuta. Sairauteen ollaan kuitenkin kehittämässä lääkettä, jonka varaan monet laittavat toivonsa.

Sen sijaan puhutaan paljonkin pioneereistä, joihin pääsevät vain terveimmät yksilöt. Nämä sitten lähetetään kaupungin ulkopuolelle maata viljelemään ja jokaisen kaupungissa asuvan unelmana onkin päästä maalaiseksi. Nämä pioneerit kuitenkin lähetetään farmille vähän eri merkityksessä.

Kinon etsiessä näitä keskustan kunnanvaltuutettuja hänelle selviää että heitä - ylläri pylläri - käytetään kaupunkilaisten sairauden parantamiseen. Uhraamalla osan ihmisistä pelastetaan suuri osa ihmisistä? Soylent pills are people? Reaalipolitiikkaa?

Tarinassa ei tosiaan ole mitään uutta eikä oivaltavaa ja kinokin päättää vain jatkaa matkaansa. Elokuva sijoittuu aikajärjestyksessä viimeisen jakson jälkeen, koska kinolla on ‘metsämies’ mukanaan, mutta koska kino lähtee mestarin luota, ennen varsinaista matkaa. Tämä myös vahvistaa viimeisen jakson olleen erillinen reissu.

Taistelulajit ovat vakava juttu. Tekniikat pitää hioa tuhansilla toistoilla mahdollisimman täydellisiksi, kehässä liike ja ajoitus ovat ehdottoman tarkkoja pisteiden keruussa ja katoja tehdessä pieninkin virhe tarkoittaa häviötä. Tai sitten voi vetää housut kinttuun ja hyväksikäyttää vastustajansa hämmennystä. Helikopterii~…

Tähän mielenkiintoiseen tyylisuuntaan perustuu Sexy Commando Gaiden (anidb). Päähenkilö siirtyy uuteen kouluun täynnä intoa löytää uusia ystäviä, mutta päätyykin outoon kerhoon, jonka jäsenet (alussa tasan yksi henkilö) harjoittavat sexy commandoa. Kerhon johtajalla Masarulla on vielä kaupan päälle mystiset renkaat olkapäillään, jotka kasvattavat hänen hiuksensa ja antavat hänelle yliluonnolliset voimat. Renkaat, kuten yhtä mystinen meso-kun (nestemäiseltä vaikuttava yksisilmäinen alieni söpössä pehmolelussa), ovat tietenkin kotoisin avaruudesta.

Tähän soppaan kun lisätään sexy commandossa aikoinaan japanin mestarina ollut rehtori, tekoviiksiä harrastava tyttö, oudosta sairaudesta kärsivä Kyasharin ja mestaruuskisoissa edustettuina olevat yhtä hauskat koulut saadaan aikaan hyvää koulukomediaa 48 jakson verran. 

Miten 18-vuotias punkkariksi leimautunut poika voi katsoa lähes 30 vuotta vanhaa tyttöjen saippuaoopperamaista animea kyseenalaistamatta miehisyyttään? Tyttöystävänsä kanssa tietenkin! 40 jaksoa nostalgisen näköistä kertomusta rakkaudesta, vallasta, rahasta, rikkaasta eliitistä ja onnekkaista tuhkimoista menivät helposti hyvässä seurassa. Spontaaneja naurahduksiakin tuli vain blingbling-tehosteiden runsaasta käytöstä ja tunnarin välillä jatkuvasta toistamisesta.

Lady Oscar sijouttuu 1700-luvun lopun Ranskaan. Marie Antoinetin ollessa matkalla Itävallasta Ranskaan kelpaa hänen puolustajakseen vain paras mitä ranskalla on tarjota: 14-vuotias kenraalin tytär. Tarina on melko lailla tämän: Joku juonittelee Marie Antoinettia vastaan, kansa buuaa nälissään, Oscar pelastaa tilanteen. Toista kunnes giljotiinin terä kohtaa kuningattaren kaulan.

No reiluuden nimissä on myönnettävä että Ranskan suureen vallankumoukseen johtanutta historiaa sivuava tarina on kohtuullisen mielenkiintoinen, mutta toiston tuntua on jatkuvasti. Lisäksi historiallisen "tarkkuuden" nimissä mitään ei viedä loppuun asti, vaan monet seikat jäävät auki. Versaillesin herttua on laitettu pääpahiksen rooliin, mutta tämäkään ei monista vaiheistaan huolimatta joudu teoistaan vastuuseen. Lopussa Oscar ja André vain kuolevat rakastavaisina vallankumouksen puolesta taistellessaan.

Lady Oscar sopii varmasti monille ja sillä on hyvät puolensa, mutta minulle se oli melko pitkästyttävä kokemus. Arkki kerrallaan hitaasti eteenpäin surraaminen ei ole kivaa kun tietää aina jaksoa ennen mitä tapahtuu. Edelleen, sopii varmasti monille.

Baccano! (anidb) on kuin 1930-luvun gangsteriversio Pulp Fictionista animena. Tarina on mielenkiintoinen alkemistilaivoineen, mutta oikeasti sarjan vahvuutena ovat hahmot. Neljä mafiaperhettä erilaisine taustoineen, pari pikkurikollisten jengiä, kaksi kuolemattomuutta havitteleva kulttia, rosvopariskunta, salamurhaaja, senaattori perheineen, erilainen lehtitalo, veljeään kaipaava nuori orpotyttö, sekä kyyninen pikkupoika seikkailevat Flying Pussyfoot-junan verisessä kyydissä ja parissa kaupungissa, sekä merellä. Kerronta hyppii aivan edestakaisin yrittäen pitää joka jakson keskipisteessä yhden henkilön.

Puolet ensimmäisestä jaksosta onkin pyhitetty tarinaa myöhemmin pohtivan lehden apulaispäätoimittajan ja avustajansa väittelylle tarinan päähenkilöstä ja alkupisteestä. Saman lehden päätoimittajaa ei muuten paperipinojensa takaa nähdä kertaakaan sarjan aikana. Tarinan merkittävin elementti on erään Demonin antaman kuolemattomuuden reseptin jahtaaminen, mutta läheskään kaikkia aihe ei kiinnosta.

Baccano! on hauska ja hyväntuulinen, mutta erittäin verinen ja väkivaltainen. Tommygunit laulavat kaunista lauluaan jättäen jälkeensä ruumiita joista toiset nousevat takaisin eloon ja toiset eivät. Sarjan nopea tempo ja kovin kevyt suhtautuminen eri puolien kätyreiden kuolemiin siirtävät tehokkaasti huomion pois sarjan väkivaltaisuudesta. Jos pitää Kummisedästä, Miller’s Crossingista, the Stingistä (elokuva, ei artisti) ja monimutkaisen tarinan seuraamisesta on Baccano! ehdottomasti katsomisen arvoinen sarja.