Tutustuin Reagan Youthiin aikoinaan Dead Kennedysin ja Black Flagin kolahtamisen jälkeen A Collection of Pop Classicsin parissa. Tuon kokoelman ensimmäinen puolisko Volume 1 on todella tiukkaa yksinkertaista hardcorevääntöä helvetillisellä energialla ja Volume 2 taas hitaampaa, teknisempää ja sanoituksiltaankin hiotumpaa.

Yhtyeen laulajan David Rubinstein teki Darby Crashit vuonna 1993 tyttöystävänsä jäätyä sarjamurhaaja Joel Rifkinin viimeiseksi uhriksi ja äitinsä kuoltua.

1. Reagan Youth - 1:15

2. New Aryans - 1:17

3. (Are You) Happy? - 1:33

4. No Class - 1:34

5. I Hate Hate - 1:58

6. Degenerated -2:22

7. Go Nowhere - 1:22

8. USA - 1:22

9. Anytown - 2:00

10. In Dog We Trust - 2:50

Mutta ei ihan sitä mitä luulisi. Pif-top50 äänestyksen vuoksi piti kaivella levyjä listalle ja tässä teemassa täälläkin. Kalenteria varten karsiessa katosivat samojen artistien ja muusikkojen useammat levyt ja jäi jonkinasteinen "kannattaa tutustua" listaus. Punkin lisäksi yritän keksiä joka luukulle vielä jonkun lämpimänä muistoihin jääneen animen josta sanoa muutaman sanan. Myöhässä on hyvä aloittaa.

Aloitetaanpa nyt parhaimmistosta. Araragi on ex-vampyyri lukiolaispoika, joka auttaa erinäköisten kirousten riivaamia tyttöjä. Nämä tytöt puolestaan nöyryyttävät Araragia eri tavoin. Kaikenlaista haaremidraamaa on siis luvassa.

Ensimmäinen autettava on Senjougahara (yllä), josta kehkeytyy Araragin melko sadistinen tyttöystävä. Senjougaharaa vaivaa rapu, joka vei tytöltä painon pois harteilta. Kaiken painon siis. Ja ilmeisesti myös vampyrismi, joka antaa sopivan taistelukyvyn apinantassun riivaamaa lesborakastajatartaan vastaan. Taistelukohtaukset ovat kaikki siististi toteutettuja ja nautinnollisia. Kaikki tytöt näkyvät hyvin Jinxin seksuaalista suuntautumista kuvaavassa kaaviossa:

 9/10

Tehdäänpä pieni lista mitä meikäläisen ruudulla on pyörinyt.

Guin Saga on loistavaa shittiä tälläiselle politiikka ja historia friikille. Guin Saga on vähän kuin seikkailullisempi LoGH ja onnistuu loistavasti siinä missä vitun Valkyria ja Tytania epäonnistuivat surkeasti. Toivottavasti vaan tulee lisää kausia koska stooria pitäisi olla kerrottavana aikalailla.

Full Metal Alchemist Brotherhood ihme ja kumma kaikesta epäuskostani huolimatta tuntuu hakkaavan alkuperäisen monellakin tavalla. Tarina rullaa paremmin ja heikkoja jaksoja on ollut oikeastaan vain pari. Toimintakin on paljon parempaa. Kiinnostaa vielä miten tarina tällä kertaa pistetään päätökseen.

Bakemonogatari taas on jotain niin mahtavaa ja koukuttavaa. Tekisi melkein mieli sanoa aikuisempi Haruhi, scifi on vain vaihtunut fantasiaan ja okulttiin. Tämä sarja on ihanan perverssi aivan koko ajan ja oikeastaan kaikki päähenkilön ympärillä pyörivät naishahmot pyrkivät ylläpitämään Araragin erektiota ja punastelua yllä. Väkivalta on kaunista ja sarjan ulkoasu äärimmäisen tyyliteltyä.

Äärimmäisen tyylitellyistä sarjoista puheenollen, Sayanora Zetsubou Sensei alkaa olla jo lempiviihdettäni katsottuani aiemmat kaudet. Loistavaa satiiria omalla tavallaan. Tästä lisää kun tämä kausi päättyy.

DMC. Kolmikko psykopaatteja, massamurhaajia, raiskaajia ja demoneita. Fanien mielestä. Oikeasti läski perverssi ilman sosiaalisia kykyjä, menestyksen kipeä huomiohuora ja totaalisen nössö keulahahmo, joka ei edes haluaisi soittaa metallia. Mutta jatkuva roolin vetäminen lavalla ja suosion kasvaessa moninaisissa fanitapahtumissa laittaa stressaantuneen Sou-kunin päässä persoonat sekaisin kuin Perfect Bluessa ikään, joka yhdessä DMC-fanien vähä-älyisyyden kanssa vastaa komediallisesta sisällöstä.

Detroit Metal City on yksi hauskimmista alakulttuuripiirejä kuvaavista sarjakuvista mitä olen lukenut, eikä se pelleile. Kaikille naurettavuuksille annetaan turpaan ja vedetään anaaliin niin metalli kuin nössöpop-puolella. DMC-ilmiöstä on syntynyt myös pari levyllistä oikein "loistavaa" musaa mangasta kotoisin olevan Death Recordsin kautta.

Anime oli hauskinta paskaa pitkään aikaan. Leffa taas lähinnä hävetti, koska nössöstä päähenkilöstä piti tehdä aivan hinttari ja kaikki parhaat palat animesta ja mangasta vetää pois. Lopun taistelu Gene Simmonsia vastaan oli vähän vetelä esitys, mutta kieltämättä hauskaa nähdä Gene leffassa, joka aika pitkälti perustuu Kissiin, Kiss-Armyyn ja niille vittuiluun.

Animen huumorin jälkeen loistavinta antia olivat DMC:n biisit, joista Satsugai oli varmastikin elokuvan paras veto.

Animelle 8/10

Leffalle 6/10

Huhhuh, aika rumbaa oli. Kohujen paras näkemäni setti ja amerikan pojat ekaa kertaa livenä ja oli jopa kovempi kun levyltä kuullusta olisi uskonut.

Jatketaampa harvojen ruokapostausten sarjaa. Kaapissa oli lisukkeeksi keitettyjä kikherneitä ja riisiä, ja mieli teki jotain rasvaisempaa.

 Eli alkuun öljy kuumaksi, sitten riisi paistaen, sitten sipuli ja lämpimässä valkosipulivedessä turvotettu soijanakkijauho mukaan ja paistoin kunnes soijanakkimassakin oli ottanut väriä. Vähän rehuja vielä mukaan väriä ja rakennetta antamaan ja valmista! :)

Nyt täydellä vatsalla kiinalaista katupunkkia kuuntelemaan! Gum Bleed ainakin Puntalassa vakuutti ja veikkaisin että sisätiloissa on vielä parempi. 

 Ei tämän sarjan poikarakkaus nyt niin yllätyksenä tullut, mutta sen jatkuvuus ja ärsyttävyys sarjassa vielä "Teito’s lovaboy #1" Mikagen kuoltua alkaa ottamaan aivoon. Paitsi että nyt meillä on lovaboy #2 Hakuren ja pedosetä Frau, joutuu Mikagea sietämään joka jaksossa kuin Kircheissiä Legend of the Galactic Heroesissa, paitsi että Kircheis ei ollut mikään rasittava hinttari.

Mikage onkin ykkösärsykkini 07 ghostissa. Frau on mielenkiintoinen ja Hakurenillakin on omia kuvioitaan tarpeeksi, mutta Mikagella ei ole mitään muuta virkaa kun halailla eroottisesti Teiton kanssa. Kaikki sekä kirkossa että Barsburgissa ovat enemmän tai vähemmän poikiin päin, mutta Mikage on niin rasittava ja turha henkilö, että kaikki tämän paskan ärsyttävyys henkilöityy hänessä. Vaan silti jatkan katsomista, enkelit, kuoleman jumalat ja kaikki muut mytologiset hahmot reinkarnaatioineen kun ovat meikäläisestä mielenkiintoisia näinkin löyhässä maailmassa. Ja Ayanami on univormussaan ja eleissään vähän kuin Aysunori Kato Doomed Megalopoliksesta.

So very moe. Ainakin suomalaisissa animublogeissa K-on tuntui saavan vain huonoa palautetta. Turhan kevyttähän tämä oli, mutta meikäläinen tykkäsi kerrankin katsoa jotain angstivapaata puhdasta söpöilyhuumoria, varsinkin kun hahmokaarti henkilökemioineen todellakin toimi. Kuin Azumangaa kitaroilla, mikäs sen parempaa.

Alunperinhän päätin katsoa K-onia puhtaasti koska bändianimea on niin harvassa ja Beck toimi minuun kuin häkä. Tietenkin raskaaseen seinen-kasvutarinaan verrattuna K-on on tietysti löysä ja tylsä. Pakko myöntää etten ole kyllä nähnyt Nana-animea, ainoastaan live-action leffan, mutta se voisi olla lähempänä K-onia. Tai sitten Haruhin bändi esiintyminen, joka oikeasti saattaa olla ainoa syy K-onille olla olemassa.

Ja siihen henkilökemiaan. Ujo, söpö, "kova" Mio on aina ollut ylienergisen, johtajahenkisen Ritsun paras kaveri. Nämä aloittavat bändiklubin, johon sitten liittyy arka, hiljainen, mutta suosittu Mugi ja pää pilvissä elämän tilanteesta toiseen toikkaroiva Yui, joka olisi rasittava ilman täydellisen vastuuntuntoista pikkusiskoaan Uita. Nämä neljä pitävät klubia pystyssä vuoden käyttäen 90% ajastaan teen juomiseen yhdessä rankasta rokkistarasta kiltiksi musiikinopettajaksi muuttuneen Sawakon kanssa.

Sitten seuraan liittyy vielä söpömpi versio Miosta, eli vuoden nuorempi Azusa, joka ammattimuusikkoperheen kakarana on mahtava soittamaan, eikä yhtään tyytyväinen klubin harjoittelumotivaatioon. Vaan väliäkö sillä, pienestä draamasta ei ole sarjan tyhjäpäiselle söpöydelle mitään vastusta. Aivot nollille ja tyhmille vitseille nauramaan mars.

7/10