Sain katsottua Kaijin viimeiset jaksotkin loppuun. En ole varma mihin tätä vertaisin. Jos Welcome to NHK saisi teräväleukaisia lapsia Eyeshield 21:n kanssa oltaisiin melko lähellä. Yhteiskuntakriittistä oman-arvonpalautusta taktisten uhkapelien avulla taistellen.

Alussa Kaiji elää pienessä kämpässään tuhoten rikkaiden autoja ja keräillen mersun merkkejä. Sitten kuitenkin saapuu velkoja kertomaan, että Kaiji on kusessa takaamansa lainan takia. Pian kuitenkin selviää, että lainasta olisi helppoa päästä eroon osallistumalla uhkapeliturnaukseen eräällä laivalla.. ja tienata hieman ylimääräistä siinä sivussa. Häviäjät puolestaan joutuvat työskentelemään ikävissä oloissa maksaakseen velkaansa takaisin.

Laivalla pelattu kivipaperisakset-versio vaatii kuitenkin velallisten yhteistyötä ja toimii allegoriana yhteiskunnan oloille, missä rikkaat pistävät köyhät kamppailemaan ja pettämään vain selvitäkseen. Kaiji ei onnistu velkojensa voittamisessa, vaan velkautuu entisestään. Seuraavaksi velalliset pistetään tönimään toisiaan alas parin kerroksen korkeudesta rikkaiden hurratessa katsomossaan. Sitten kerrostalojen välissä kävelyä ja lopuksi taas korttipeliä.

Toinen kausi on tulossa, joten Kaiji ei siis selvinnyt veloistaan. Enempää en spoilaa, koska katsokaa tämä sarja. Se on synkkä, se on julma, se on katala, mutta se on tämä maailma kaikessa inhimillisyydessään. Kaiji itkee jatkuvasti ollessaan nurkkaan ahdistettuna, mutta on kovempi ja vahvempi hahmo kuin yksikään shounen-sarjan rankka jätkä. Kaiji ottaa haasteet vastaan vaikka kipeää tekee ja yrittää kaikin voimin selvitä ongelmistaan.

Toista kautta odottellen.. 

Gundam X oli minulle ensimmäinen Gundam, ja tietyllä tavalla yhä ehdoton lemppari. Seed oli myös hyvä, vaikka sen "perinteinen" asetelma tuntui vähän tylsähköltä. Seed Destiny taas oli rahastuksen omainen teos.

X:n GX-9900 on edelleen lempimechani koskaan. Ajatus kuuaseman lähettämästä energialatauksesta tekee siitä mielenkiintoisen ja moniulotteisen. Se on todellinen ihmissusi, jonka todellinen voima tuli esiin vasta kuun loistaessa.

Gundam 00:n katsomisen aloitin luettuani juonesta. Erillinen sotilaallinen organisaatio alkaa taistelemaan lopettaakseen kolmen maailmanmahdin välisen taistelun. Syynä sodille on tietenkin energia, jota saadaan avaruuteen asti yltävistä torneista, joilla kerätään auringon säteitä.

Gundameiden voimanlähteinä toimivat mystiset GN-generaattorit, jotka ovat maailmanrauhan puolesta sotivan Celestial Beingin tärkein salaisuus. CB sotii näiden avulla kaikkia vastaan kaikkialla sekä pystäyttäen käynnissä olevia konflikteja, että tekemällä ennaltaehkäiseviä iskuja. Sillä on neljä voimakasta gundamia ja näiden järjestönsä asiaan 100% uskovat pilotit aseinaa ja 200 vuotta sitten kuolleen tiedemiehen jättämä tietokone jumal.. *komentajanaan.

Aikuisemmat teemat olisivat ehkä jees, mutta tämä ei ole niin hauskaa. Ei ole maailmanloppua, ei valtavia avaruus-lasereita, ei psykopaatteja valtio-johtajia, eikä oikeastaan mechakuskejakaan, jos skitsofreenikon vähemmän ihmisystävällistä puolta ei lasketa.

Gundamit ovat kaikki kyllä erilaisia aseistukseltaan ja muilta ominaisuuksiltaan. On miekkamies, tarkka-ampuha, tankki ja Seedistä lainattu lentokoneeksi muuttuva hävittäjä. Tankin muuntautumiskyky lisää hyvin vähän tähän asiaa, koska sitä nähdään oikeastaan liian vähän.

CB suorittaa tehtäväänsä maailman rauhoittamiseksi syyllistymättä fanaattisuuteen asiassaan, mutta silti ilman kompromisseja. CB muistuttaa aika paljon Full Metal Panickin Mithrilliä, mutta ei tosiaan ole yhtä hauskaa porukkaa. Juoppo kapteeni, angstaavat gundam meisterit, kakaramainen miehistö ja vanha ukko korjaajana eivät oikein iske miellyttävyydellään. Vakoilusta vastaava maailmanvihaa kokeva esiteinityttö maan päällä on vielä enemmän apatiaa herättävä hahmo. En oikeasti löytänyt sarjasta ketään josta pitäisin. Vastaavasti vaikka Baccanossa pidin lähes kaikista hahmoista.

Sarja on melko suoraviivaista sotimista ja angstaamista, joka huipentuu väistämättömään loppuun. Ajankohtaisista teemoista ja periaatteessa mielenkiintoisista ja koskettavista taustatarinoista huolimatta ei iske niin kuin voisi luulla. Ajatuksenaan pakottaa maailma rauhaan sodalla on absurdi, eikä sille mitään voi. Lopputuloksena maailma muuttuu, muttei välttämättä parempaan suuntaan. Siksi jatkoa onkin odotettavissa seuraavalla kaudella, jonka melko varmasti katson koska ei tämä näin voi jäädä. Suosittelen jättämään väliin jos ei ihan hirveää tarvetta ole katsoa.

Baccano!:n katsoin eilen oikeastaan yhdellä istunnolla, mutta muuten nämä tämänpäiväiset ovat olleet muutama viikko sitten katsottuja sarjoja, joista otan vielä muutaman käsittelyyn ennen pelkästään tuoreesta muistista kirjoittelua. Mutta nyt jotain juuri katsottua. 

Country of Illness on toinen Kino no Tabin jatkoksi tehty "elokuva" ja se kestää puoli tuntia kuten edeltäjänsäkin. Pitää nyt tehdä selväksi: Minä pidän Kino no Tabista hyvin, hyvin paljon. Mielenkiintoiset totalitääriset yhteiskunnat osoittavat hienosti miten käy kun ihmiset eivät kritisoi elinympäristöään, vaan nostavat sen muiden yläpuolelle, oli se kuinka mieletön tahansa. Monet jaksot kummittelevat vieläkin mielessä, vaikka viime katselukerrasta on jo yli puoli vuotta.

Tästä kaikesta johtuen ei ole kiva huomata että Country of Illness on vain heikko lisäjakso sarjalle. Sen ainoat avut ovat korkeamman budjetin tuoma visuaalinen herkku, jolla kyllä herkutellaankin kunnolla. Eristetyn kaupungin arkkitehtuuriin on panostettu, tarinaan puolestaan ei.

Kino lähtee mestarin luota hermeksen kanssa ja päätyy mutkien kautta täysin ulkomaailmasta eristäytyneeseen kaupunkiin, jonne kulkiessaan niin Kino kuin Hermeskin puhdistetaan täysin. Maata vaivaa outo sairaus, josta ei sen enempää puhuta. Sairauteen ollaan kuitenkin kehittämässä lääkettä, jonka varaan monet laittavat toivonsa.

Sen sijaan puhutaan paljonkin pioneereistä, joihin pääsevät vain terveimmät yksilöt. Nämä sitten lähetetään kaupungin ulkopuolelle maata viljelemään ja jokaisen kaupungissa asuvan unelmana onkin päästä maalaiseksi. Nämä pioneerit kuitenkin lähetetään farmille vähän eri merkityksessä.

Kinon etsiessä näitä keskustan kunnanvaltuutettuja hänelle selviää että heitä - ylläri pylläri - käytetään kaupunkilaisten sairauden parantamiseen. Uhraamalla osan ihmisistä pelastetaan suuri osa ihmisistä? Soylent pills are people? Reaalipolitiikkaa?

Tarinassa ei tosiaan ole mitään uutta eikä oivaltavaa ja kinokin päättää vain jatkaa matkaansa. Elokuva sijoittuu aikajärjestyksessä viimeisen jakson jälkeen, koska kinolla on ‘metsämies’ mukanaan, mutta koska kino lähtee mestarin luota, ennen varsinaista matkaa. Tämä myös vahvistaa viimeisen jakson olleen erillinen reissu.

Taistelulajit ovat vakava juttu. Tekniikat pitää hioa tuhansilla toistoilla mahdollisimman täydellisiksi, kehässä liike ja ajoitus ovat ehdottoman tarkkoja pisteiden keruussa ja katoja tehdessä pieninkin virhe tarkoittaa häviötä. Tai sitten voi vetää housut kinttuun ja hyväksikäyttää vastustajansa hämmennystä. Helikopterii~…

Tähän mielenkiintoiseen tyylisuuntaan perustuu Sexy Commando Gaiden (anidb). Päähenkilö siirtyy uuteen kouluun täynnä intoa löytää uusia ystäviä, mutta päätyykin outoon kerhoon, jonka jäsenet (alussa tasan yksi henkilö) harjoittavat sexy commandoa. Kerhon johtajalla Masarulla on vielä kaupan päälle mystiset renkaat olkapäillään, jotka kasvattavat hänen hiuksensa ja antavat hänelle yliluonnolliset voimat. Renkaat, kuten yhtä mystinen meso-kun (nestemäiseltä vaikuttava yksisilmäinen alieni söpössä pehmolelussa), ovat tietenkin kotoisin avaruudesta.

Tähän soppaan kun lisätään sexy commandossa aikoinaan japanin mestarina ollut rehtori, tekoviiksiä harrastava tyttö, oudosta sairaudesta kärsivä Kyasharin ja mestaruuskisoissa edustettuina olevat yhtä hauskat koulut saadaan aikaan hyvää koulukomediaa 48 jakson verran. 

Miten 18-vuotias punkkariksi leimautunut poika voi katsoa lähes 30 vuotta vanhaa tyttöjen saippuaoopperamaista animea kyseenalaistamatta miehisyyttään? Tyttöystävänsä kanssa tietenkin! 40 jaksoa nostalgisen näköistä kertomusta rakkaudesta, vallasta, rahasta, rikkaasta eliitistä ja onnekkaista tuhkimoista menivät helposti hyvässä seurassa. Spontaaneja naurahduksiakin tuli vain blingbling-tehosteiden runsaasta käytöstä ja tunnarin välillä jatkuvasta toistamisesta.

Lady Oscar sijouttuu 1700-luvun lopun Ranskaan. Marie Antoinetin ollessa matkalla Itävallasta Ranskaan kelpaa hänen puolustajakseen vain paras mitä ranskalla on tarjota: 14-vuotias kenraalin tytär. Tarina on melko lailla tämän: Joku juonittelee Marie Antoinettia vastaan, kansa buuaa nälissään, Oscar pelastaa tilanteen. Toista kunnes giljotiinin terä kohtaa kuningattaren kaulan.

No reiluuden nimissä on myönnettävä että Ranskan suureen vallankumoukseen johtanutta historiaa sivuava tarina on kohtuullisen mielenkiintoinen, mutta toiston tuntua on jatkuvasti. Lisäksi historiallisen "tarkkuuden" nimissä mitään ei viedä loppuun asti, vaan monet seikat jäävät auki. Versaillesin herttua on laitettu pääpahiksen rooliin, mutta tämäkään ei monista vaiheistaan huolimatta joudu teoistaan vastuuseen. Lopussa Oscar ja André vain kuolevat rakastavaisina vallankumouksen puolesta taistellessaan.

Lady Oscar sopii varmasti monille ja sillä on hyvät puolensa, mutta minulle se oli melko pitkästyttävä kokemus. Arkki kerrallaan hitaasti eteenpäin surraaminen ei ole kivaa kun tietää aina jaksoa ennen mitä tapahtuu. Edelleen, sopii varmasti monille.

Baccano! (anidb) on kuin 1930-luvun gangsteriversio Pulp Fictionista animena. Tarina on mielenkiintoinen alkemistilaivoineen, mutta oikeasti sarjan vahvuutena ovat hahmot. Neljä mafiaperhettä erilaisine taustoineen, pari pikkurikollisten jengiä, kaksi kuolemattomuutta havitteleva kulttia, rosvopariskunta, salamurhaaja, senaattori perheineen, erilainen lehtitalo, veljeään kaipaava nuori orpotyttö, sekä kyyninen pikkupoika seikkailevat Flying Pussyfoot-junan verisessä kyydissä ja parissa kaupungissa, sekä merellä. Kerronta hyppii aivan edestakaisin yrittäen pitää joka jakson keskipisteessä yhden henkilön.

Puolet ensimmäisestä jaksosta onkin pyhitetty tarinaa myöhemmin pohtivan lehden apulaispäätoimittajan ja avustajansa väittelylle tarinan päähenkilöstä ja alkupisteestä. Saman lehden päätoimittajaa ei muuten paperipinojensa takaa nähdä kertaakaan sarjan aikana. Tarinan merkittävin elementti on erään Demonin antaman kuolemattomuuden reseptin jahtaaminen, mutta läheskään kaikkia aihe ei kiinnosta.

Baccano! on hauska ja hyväntuulinen, mutta erittäin verinen ja väkivaltainen. Tommygunit laulavat kaunista lauluaan jättäen jälkeensä ruumiita joista toiset nousevat takaisin eloon ja toiset eivät. Sarjan nopea tempo ja kovin kevyt suhtautuminen eri puolien kätyreiden kuolemiin siirtävät tehokkaasti huomion pois sarjan väkivaltaisuudesta. Jos pitää Kummisedästä, Miller’s Crossingista, the Stingistä (elokuva, ei artisti) ja monimutkaisen tarinan seuraamisesta on Baccano! ehdottomasti katsomisen arvoinen sarja.