Ensimmäiset 18 jaksoa katsottuna tätä hävittäjä/mecha- mättöä ja helvetti osaa olla tyydyttävää viihdettä. Nopeaa agressiivista ja tulivoimaista, juuri sitä mitä Gundam 00:sta ja muista nopeasti mieleen tulevista viime aikojen animeista. Macross Zeron katsomisesta on jo hetki, mutta sen komeat pilvissä käydyt taistelut olivat ehkä marginaalisesti hienompia. Mutta siitä puuttui Gurren Toppa Tengen Lagann kokoluokkaa oleva lentotukialusmecha.

Musiikista voi tietysti olla montaa mieltä, mutta MF:n koulun ja sotimisen jälkeen kolmantena focuksena toimiva pop-musiikki toimii sarjassa ihan hyvin. Sekä Cherylin että Rankan biisit ovat hyvin tehtyjä ja lauluesitykset visuaalisella tykityksellä mitattuna mahtavia. Molempien poptähtien roolit juonessa ovat hyvin mietittyjä eikä kolmiodraama erään sinihiuksisen lentäjäpojankaan kanssa tunnu turhan imelältä, kuten harmittavan useissa sarjoissa.

Tarina on edennyt mielenkiintoiseen pisteeseen, joten pitää vain odottaa sarjan loppuratkaisua. Ja mielellään vielä isompia taisteluja.

Tänään lomille vittujumalauta. Olen nyt katsonut Dennou Coilia ja Macross Frontieria noin puoleenväliin ja muutaman leffan joista en ole ehtinyt kirjoitella, jotenniistävarmaantänäänehkä.. Jos ei ihan riehumiseksi mene.

Mangasta animeksi on täysin normaali tuotantokuvio japanissa kaiken ikäisille suunnatun viihteen kohdalla, mutta länsimaissa sarjakuvista tehdyt piirretyt ovat lähes poikkeuksetta lapsille suunnattuja jopa Batmanin kaltaisten "aikuisten sankareiden" kohdalla. Elokuvat ova tässä suunnassa se aikuisten media, mutta sarjakuvaleffat ovat yleensä olleet karmeaa kuraa.

Toiminnan siirtäminen paperilta filmille on vaikeaa, eikä onnistu edes pelkällä cgi-kuralla. En edes aloita siitä miten täydellisen paska elokuva Transformers kaikin puolin oli, mutta erityisesti jäi mieleen surkeat robottitaistelut. Mecha-animea puoli ikääni katsoneena en ollut edes pettynyt, olin mykistynyt.

Iron Man oli puolestaan paljon parempaa cgi-kuraa. Juoni oli tylsä ja suoraviivainen, näyttelysuoritukset olivat kohtuu kuraa, dialogi oli väkinäistä, mutta teknovempeleet ja taistelut olivat kieltämättä saatanan viihdyttäviä. Rautamies on kuitenkin ohut supersankari, kuten marvelille tyypillistä, enkä usko jatko-osienkaan nostavan tätä leffaa minkäänlaiseksi klassikoksi.

Batman on kuitenkin jotain muuta. Gotham on jotain muuta. Sarjakuvantekijät ovat huomanneet tämän ja olemme saaneet nauttia Frank Millerin ja muiden mestareiden lepakkotuotoksista, mutta Leffarintamalla on ollut surkeampi tilanne. 60-luvun campahtavan sarjan jälkeen saatiin 80- ja 90-lukujen taitteessa kärsiä Tim Burtonin tuotoksista. Jack Nicholsonin Jokeri ja Danny DeViton Pingviini olivat kauniisti sanottuna todella paskoja pahiksia. Myöhempien osien Kaksinaama, Jäämies ja Arvuuttaja vielä surkeampia. Lepakkomies ja ihmepoika olivat vain simppeleitä erikoisiin pukuihin tungettujen "pahojen ihmisten" turpiin lyöjiä. Mutta sitten tuli Christopher "Memento" Nolan.

Batman Begins oli toiseksi paras länsimainen sarjakuvafilmaus koskaan, ykkösen tietenkin ollessa Sin City. Ensimmäistä kertaa saadaan selkeä selitys lepakon taidoille ja luodaan elokuvissa ennennäkemätön Batman. Ei sankari, vaan Laki kaupungissa ilman lakia. Jotain johon uskoa. Henkilöllä ei ole paskankaan väliä, symbolilla on.

Batman Beginssin pääosassa oli alusta loppuun Balen Lepakko. The Dark Knightissa puolestaan Ledgerin Jokeri, joka ei tällä kertaa naurata. I shit you not, kyse on ehkä pelottavimmasta pahasta ruudulla Anton Chigurhin jälkeen. Jigsaw voi tunkea nukkensa perseeseensä, kun Jokeri leikkii tv-ruudulla Batmanin kopioijan kanssa kylmät väreet tuntee varmasti. Ledger ansaitsee kiitokset roolistaan, mutta tulos on yhtälailla käsikirjoittajan ansiota. Jokainen Jokerin liike on laskelmoitu ja jokaiselle suunitelmalle on varasuunnitelma. Kaikki menee hänen tavalla tai toisella hänen tahtonsa mukaan ja jopa lopussa Jokeri voittaa.

Elokuvan kestää tosiaan sen kaksi ja puoli tuntia, mutta se täytetään niin monella käänteellä ja tilanteella ettei kyllästymään pääse. Toiminta on samaa laatua kuin Beginssissä, eli jopa uskottavaa. Tukevat näyttelijät ovat kultaa, jopa scifin puolelle menevät laitteet rautaa (tai polykarbonaattia, who knows) ja arkkitehtuuri sitä mitä luulisikin.

Leffasta puuttuu täysin ajantaju, joka tässä genressä olisi tarpeellista. Pienempia hahmoja ei rakenneta tarpeeksi ja Gotham Knightista tutut etsivätkin jäävät etäisiksi, samoin rikollispomot. Petos ja korruptio ei tuntunut suoraan sanottuma missään tämän puutteen vuoksi. Bruce Waynen kännykkäverkon varaan rakennettu täydellienn 1984-mallin valvontajärjestelmä jäi aivan liian pieneksi ja päälle liimatuksi juonielementiksi. Jokeri on kaaos, Batman järjestys ja Batman eteni totalitarismiin asti suojellakseen järjestystä Jokerin terrorismin vuoksi. Täydellinen vastakkainasettelu, mahtava dystopinen tulevaisuuden visio, mutta sitä hyödynnetään vain pinnallisesti pikkuhetken ajan lopussa ilman hahmokehitystä tai tarkempaa pohdintaa. Sääliksi käy.

Ilmestyskirja on nössöille ja paholainen on pelkkä surkea pikku runkku Yasunori Katon rinnalla. Tässä on tuhoa ja vihaa vaikka muille jakaa ja pentagrammeja enemmän kun Hellsingissä. Tokiota pistetään palasiksi urakalla kunnon kasari-tyyliin. Myös musa menee kauniiksi kitaran vingutteluksi okultismin ollessa kovimmillaan. Asiaa.

Jokainen OVAn jakso kertoo Katon uudesta tempusta ja jokaisessa on hieman eri ihmiset megalopolista pelastamassa. Keskeisinä kuitenkin pysyy virkamiesperhe, jonka insestityttäreen Kato tunkee sekä oman kirouksensa että Tokion kanssa viha/rakkaus-suhteessa elävän jumalan hengen itseään auttamaan monimutkaisissa laskutehtävissä kuun tipauttamiseksi maahan. Muunmuassa.

OVA tosiaan on toodeella kasarimainen ja henkilöitä ei hirveän hyvin esitellä, niitä vaan on ihan vitusti. Osa tosin kuolee tai tappaa itsensä, joka vähän yksinkertaistaa asioita. OVA kertoo tarinaa monen vuoden ajalta Japanin teollistumisen tienoilta päättyen siihen 30-luvun taitteeseen. On sotaa kiinassa ja muuta imperialistista kivaa.

4 x 45min tarkoittaa kolmea tunnillista viihdettä. Varoituksen sana: Junassa ei kannata katsoa tissit paljaana käytävää lopputaistelua konnarin kävellessä ohi. Varsinkaan lasten vaunussa. Ei tykännyt hyvää. Alastomuus on hyvällä maulla tehtyä ja hentsahtaviin nännin nöpötyksiin ja hiplailuihin mennään melko vähän, mutta silloinkin asiallisesti. Tulinen loppusuudelma pelasti taas kerran maailman. Kaunista.