Bokurano etenee hassusti sekä episodimaisesti, että selkeämmän juonen kanssa. 15 lasta löytää luolasta miehen, joka värvää joukon tappelemaan isolla robotilla muita vastaavia vastaan pelastaakseen maapallon. Jokainen tappelee vuorollaan, ja pikkupräntissä vielä lukee että jokainen KUOLEE taistelunsa jälkeen.

Tästä syystä jokainen jakso jossa taistellaan kertookin suurimman osan ajastaan tappelupukarin elämästä ja ongelmista. Arkipäiväisyydessään tästä tulee jopa slice of life tuntua, mutta kuitenkin jokainen samalla etsii syitä taistella maailmansa puolesta. Useimmilla lapsilla on perheessään ja elämässää jonkinlaisia ongelmia ja monien kohtalot ovat koskettavia.

Sarjalla kuitenkin on selkeämpikin juoni. Tutkiessaan robottia, joka jo ensimmäisessä jaksossa nimettiin Zearthiksi, tutkijat melkein alistavat maailman elinvoimaa kaikkialta multiversumista imevien "Mastermindsien" valtaan. Nämä neropatit ovat vastuussa robottimätöstä, jonka tarkoituksen on karsia rinnakkaisista universumeista kehnoimmin menestyneimmät ja alistaa tarpeeksi tekniset universumit energianlähteiksi. Spoiler or not, ei sillä oikeasti sarjan kannalta ole niin merkitystä koska näitä ei koskaan kohdata.

Bokurano on hieno sarja. Tavallaan se on lähempänä Welcome to NHK:ta tai Paranoia Agenttia kuin mechamättöä tai mitään kunnon scifiä. Lisäpojot openingista ja endingeistä. Kaunista.

Hieman erilainen Punahilkkasatu.

Jin Roh on osa Mamoru Oshiin Kerberos-saagaa, johon minun on pitänyt syventyä paremminkin jo pitkän ajan. Pitkä tarina lyhyeksi, toisen maailmansodan jälkeen Japanin talous romahtaa täydellisesti ja maa on vaipumassa sekasortoon. Mellakoivia massoja vastaan tarvitaan väkivaltayksikkö, mutta se ei voi olla osa poliisia tai armeijaa rauhansopimuksen takia. Ratkaisuna onkin paramilitaristinen joukko nimeltä Kerberos. Vähän kun Hellsing ilman vamppyyrejä haarniskoilla ja isoilla pyssyillä.

Jin Roh alkaa kun päähenkilö Fuse on estämässä terroristien aktiviteettejä suuren mellakan aikana viemäreissä ja törmää pikku punahilkkaan, joka päättääkin räjäyttää itsensä kantamallaan pommilla Fusen ollessa kyvytön ampumaan nuorta tyttöä. Tästä mokasta Fuse päätyy uudelleen koulun penkille.

Vieraillessaan kuolleen tytön muistopaikalla Fuse törmää tämän siskoon ja nämä kaksi viettävät aikaa lopulta rakastuen toisiinsa, vaikka kumpikaan ei ollut leikissä mukana täysin viattomin aikein. Poliisin muut haarat juonivat kaataakseen Kerberoksen ja Kerberoksen sisäinen Wolf Brigade -joukko juonii suojellakseen omaa järjestöään. Nämä tavoitteet kohtaavat kun Fuse taistelee moninkertaista vihollista vastaan taas kerran viemäreissä. Voi sitä päivää kun joku keksii sisällyttää hajun elokuvanautintoon.

Elokuvan loppu onkin sitten todella surullinen ja vaikea, mutta tietyllä tavalla OIKEA tapa lopettaa tämä surullinen rakkaustarina. Susihukka syö punahilkan.

Otan nyt verrokeiksi teiniromanssilla täytetyn animeleffan ja saksalaisen trillerin. Miksi? Molemmissa hypitään ajassa taaksepäin ja nähdään miten pienet muutokset voivat jättää merkittävät jäljet. Erojakin löytyy. ToKS:ssa päähenkilö on hyvin tavallinen tummahiuksinen koulutyttö, joka kykynsä tajuttuaan käyttää sitä jatkuvasti selvitäkseen hankalista tilanteista. Lola taas on kirkkaan punaisissa hiuksissaan hyvin erikoinen vähän tyttö, jolle tulee kiire löytää jostain 100 000 saksan markkaa kun poikaystävä meni hukkaamaan kuljettamansa huumerahat. Lola hyppää ajassa taaksepäin ainoastaan kun itse tai poikaystävänsä on heittämässä veivinsä.

Tyylillisesti leffat ovat kaukana toisistaan. ToKS:ssa kaikki kuvataan hyvin arkisesti ja seesteisesti, kun Lola Renntissä keskitytään nopeuteen, jota korostetaan monipuolisilla kuvaustekniikoilla. ToKS:n musiikki on klassista ja pianon soittoa kun Lolassa musiikki on elektronista ja taas kerran hyvin nopeaa.

Kuitenkin eroista huolimatta leffat leikkivät samalla jälkiviisauden ajatuksella. Entä jos elämänsä tilanteet voisi käydä läpi uudestaan ja uudestaan kunnes lopulta saa kaiken loksahtamaan paikoilleen oikein? Molemmissa myös näkyy miten pienillä muutoksilla kaikkien elämät saavatkin erilaisen suunnan.

Molemmat elokuvat ovat kaikin puolin loistavia ja suosittelen niiden katsomista sekä animenöröille että leffafriikeille. Peräkkäin katsottuna ne tasapainottavat toisiaan mukavasti ollen kuitenkin jossain määrin samasta aiheesta kertovia.