Narkkarille ei pitäisi antaa lisää. Wowiin ei saisi tehdä lisäosia, heroiinia ei saisi tuoda maahan, vaan antaa lapsien tyytyä subuun ja kaiken alkoholin pitäisi maistua lasolilta, eikä vaan peten isän pontikan. Onneksi näin ei ole..

Minä vittu rakastin Legend of Galactic Heroesia sen vammaista nimeä myöten niin LONG TIME että olen katsonut kaiken siihen liittyvän kahdesti. Joku surullinen ihminen saattaa ilkkua että sehän oli pelkkä otascifinörtin vastine kauniille ja rohkeille, MUTTA ON VÄÄRÄSSÄ SE ON PARASTA JA HIENOINTA TARINANKERRONTAA KOSKAAN.. 20th century Boyssien jälkeen ^^’.

Joten kun narkkari kuulee, että sama ohjaaja on tekemässä samaa shittiä uudella maulla ja tarinalla viimeisimpien tehosteiden kera, alkoi minulla odotus. Intissä odottamiseen tottuu, mutta kun vihdoin sain ensimmäiset jaksot katsottua en enää halunnut venata sekunttiakaan. Kaikki tuntuu ainakin vielä paremmalta kuin koskaan ennen.

Tytanian Klaani hallitsee käytännössä koko galaksia sotilaallisella ja taloudellisella mahdillaan. Näin on ollut jo parisataa vuotta. Mutta sitte nuori Duke Ariabart menee ylimielisyyttään mokaamaan taistelun mitättömän planeetan mitättömämpää amiraalia Van Hyulickia, joka onnistuu juonittelemaan Ariabartin joukot ansaan, JA KOKO GALAKSI saa päähänsä että heillä olisi chäänssejä iskujen vaihtelussa suurten poikien kanssa. Ja maailmankaikkeus ajautuu sotaan… Mikäs vittu sen ihanampaa!!

Toivon todella ettei tämä pääty koskaan, ja alan tehdä episodipostauksia kunhan ehdin.

Minä vittu rakastan hyviä brassileffoja ja niitä viime vuonnakin sai kivan kasan, mm. Tropa de Elite ja City of Men. Niissä on oma tunnelmansa, joka kumpuaa maan monirotuisesta, korruptoituneesta ja epätasa-arvoisesta historiasta. Kun heitetään tuo fiilis animeen saadaan Michiko to Hatchin.

Hana on orpotyttö, joka on elänyt tähänastisen surkean elämänsä papin paskiaisen ja tämän kusipäisten kakaroiden ilkivallan ja kidutuksen alaisena. Onneksi äippä päättää karata vankilasta ja tulla morjenstamaan.

Ja sitten matkustelemaan ja faijaa ettimään. Kulkupelinä kuvan ihanuus, jollaista ikävä kyllä ei taida kovin montaa oikeasta maailmasta löytyä, mutta ei perkele tuosta kumpusi ideaa päähän kehittymään.

Sitten Hanasta tulee Hatchin ja Michikosta paljastuu aina vain lisää mielenkiintoista tavaraa. Kuten joku kakkajuttu. Hyi. Mutta tähän asti ollaan seurattu Michikon ja Hatchinin suhteen kehittymistä ja näiden vielä satunnaisilta tuntuvien tuttavuuksien elämän pikku kommelluksia tavalla joka saa matkustelussaan mieleen jopa Monsterin. Mafialeikistä kuitenkin on kyse, joten eiköhän tämä (melko paljon itseensä Black Lagoonin Revyltä lainannut (tietysti joku kohta itkee että Revy oli toisen hahmon kopio, KUOLKAA)) antisankaritar alkaa räiskimään järjestäytynyttä rikollisuutta nippuun ennemmin tai myöhemmin. Sitä odotellessakin MtH on täyttä rautaa.