Otapunk

Olipa kerran sunnuntai-ilta (pari viikkoa sitten..) ja päätin käydä katsomassa kaikkien kehuman Watchmenin. Kuulemani perusteella tietenkin odotin useita mielenkiintoisia tavis-supersankareita, syvällistä ja kehittyvää juonta, jossa olisi yli yksi juonenkäännettä ja kunnon annosta kasarimenoa. Oikeastaan yksikään näistä odotuksistani ei täyttynyt, mutta ei Watchmen huono elokuva ollut. Tuomiopäivän kello näyttää melkein keskiyön ydinsotaa vuonna 1985 nixonin istuessa ties monettako kauttaan ja maailmanloppu näyttää varmalta. Watchmeniksi itseään aiemmin kutsunut joukko menettää entisen jäsenensä Koomikon yön pimeydessä ja loppuja alkaa pelottaa henkikullan puolesta. Nämä egoistit päätyvät lopputulokseen että heidät yritetään listiä, etteivät he estäisi ydinsotaa. Alkaa johtolankojen perässä juokseminen porukan taustaa valottavien flashbackkien säestämänä.

Elokuvan päätyttyä ajoin kotiin tuntien itseni pirteäksi ja aloin katsoa Mamoru Oshiin uusinta tuotosta, Sky Crawlerssia, ajatellen sen kertovan vain teini-ikäisistä taistelulentäjistä. Sainkin kaksi tuntia seesteistä tarinankerrontaa, moniulotteisia hahmoja, upeita ilmataisteluita ja maisemia (tämä oli varmasti yksii kauneimmista näkemistäni leffoista), ja ennen kaikkea helvetin hyvin luodun maailman. Geneettisen pelleilyn tuloksena osa lapsista ei kasva aikuisiksi ja kuoltuaan syntyvät uudelleen ilman muistojaan. Toisen maailmansodan jälkeen länsimaissa todettiin että jatkuva sota on äärimmäisen tarpeellista sekä viihteenä, että muistutuksena, ja mikäs sen kätevämpää kuin ulkoistaa tämä aktiviteetti suuryrityksille ja kuolemattomille lapsiaikuisille, killer children kildreneille.

Watchmenin päähenkilökaarti koostuu  viidestä taviksesta ja yhdestä yliluonnollisesta olennosta, jonka syyt liittyä vietnamissa tapaamansa sosiopaatin "supersankari" jengiin oikeastaan jäivät epäselviksi. Dr. Manhattan näkee tulevaisuuden, pystyy tekemään mitä tahansa haluaa, muuttamaan kokoaan, jakautumaan ehkä äärettömän moniksi kopioikseen, eikä ole enää 40 vuoteen ollut lähelläkään ihmistä. Eikä tunnu välittävän niin hirveästi maailman kohtalosta, mutta yrittää tarjota ratkaisuksi ääretöntä energianlähdettä.

Elokuvan kaksi mielenkiintoista hahmoa ovat synkkä katujen vartija Rorschach, joka vihaa ihmisyyttä täysin rinnoin ja rankaisee kaikkia rikollisia äärimmäisen raa’asti ja hihittävä asehullu Koomikko, joka tykkää ampua ihmisiä. Ja Kennedyjä. Loput kaksi sankaria ovat tylsiä yksiulotteisia hyviksiä itsetunto- ja rakkausongelmineen. Pahiksen ei pitäisi tulla yllätyksenä (oliko oikeasti missään kohtaa vaihtoehtoja??) ja onkin oikeastaan hyvin kasarinen, rikas, menestyvä, kuuluisa, urheilullinen ja älykäs. Vähän kuin Alexander Stubb.

Tarinassa on tarpeeksi pureskeltavaa, että tämä on katsomisen arvoinen leffa, vaikka ei elänytkään hypen synnyttämiin odotuksiin.

Sky Crawlerssin päähenkilöinä ovat toisen sotivan firman kentän/tukikohdan komentaja ja elokuvan alussa sinne komennettu lentäjä. Komentajalla on lapsi, joka pian on yhtä vanha kuin miltä komentaja näyttää. Lentäjä ei muista menneisyydestään mitään. Komentajan kerrotaan ampuneen edellisen lentäjän, jonka tilalle uusi tuli. Nämä kaksi rakastuvat. Paljon angstia, surullisuutta, haikeutta.. kumpikaan ei tunne elävänsä.

Tarina liikkuu eteenpäin kauniisti, enkä halua enempää paljastaa, mutta katsokaa Sky Crawlers jos ette nukahda ensimmäisen kymmenen minuutin aikana. Se on helvetin palkitseva. Maailma on hieno yhdistelmä 50-lukua ja nykyajan pelottavia tulevaisuuden visioita, sekä perinteisiä dystopioita, mutta se on sitä nimenomaan vain pienelle osalle ihmisistä. Muille se on viihdettä.