Ei tämän sarjan poikarakkaus nyt niin yllätyksenä tullut, mutta sen jatkuvuus ja ärsyttävyys sarjassa vielä "Teito’s lovaboy #1" Mikagen kuoltua alkaa ottamaan aivoon. Paitsi että nyt meillä on lovaboy #2 Hakuren ja pedosetä Frau, joutuu Mikagea sietämään joka jaksossa kuin Kircheissiä Legend of the Galactic Heroesissa, paitsi että Kircheis ei ollut mikään rasittava hinttari.

Mikage onkin ykkösärsykkini 07 ghostissa. Frau on mielenkiintoinen ja Hakurenillakin on omia kuvioitaan tarpeeksi, mutta Mikagella ei ole mitään muuta virkaa kun halailla eroottisesti Teiton kanssa. Kaikki sekä kirkossa että Barsburgissa ovat enemmän tai vähemmän poikiin päin, mutta Mikage on niin rasittava ja turha henkilö, että kaikki tämän paskan ärsyttävyys henkilöityy hänessä. Vaan silti jatkan katsomista, enkelit, kuoleman jumalat ja kaikki muut mytologiset hahmot reinkarnaatioineen kun ovat meikäläisestä mielenkiintoisia näinkin löyhässä maailmassa. Ja Ayanami on univormussaan ja eleissään vähän kuin Aysunori Kato Doomed Megalopoliksesta.

So very moe. Ainakin suomalaisissa animublogeissa K-on tuntui saavan vain huonoa palautetta. Turhan kevyttähän tämä oli, mutta meikäläinen tykkäsi kerrankin katsoa jotain angstivapaata puhdasta söpöilyhuumoria, varsinkin kun hahmokaarti henkilökemioineen todellakin toimi. Kuin Azumangaa kitaroilla, mikäs sen parempaa.

Alunperinhän päätin katsoa K-onia puhtaasti koska bändianimea on niin harvassa ja Beck toimi minuun kuin häkä. Tietenkin raskaaseen seinen-kasvutarinaan verrattuna K-on on tietysti löysä ja tylsä. Pakko myöntää etten ole kyllä nähnyt Nana-animea, ainoastaan live-action leffan, mutta se voisi olla lähempänä K-onia. Tai sitten Haruhin bändi esiintyminen, joka oikeasti saattaa olla ainoa syy K-onille olla olemassa.

Ja siihen henkilökemiaan. Ujo, söpö, "kova" Mio on aina ollut ylienergisen, johtajahenkisen Ritsun paras kaveri. Nämä aloittavat bändiklubin, johon sitten liittyy arka, hiljainen, mutta suosittu Mugi ja pää pilvissä elämän tilanteesta toiseen toikkaroiva Yui, joka olisi rasittava ilman täydellisen vastuuntuntoista pikkusiskoaan Uita. Nämä neljä pitävät klubia pystyssä vuoden käyttäen 90% ajastaan teen juomiseen yhdessä rankasta rokkistarasta kiltiksi musiikinopettajaksi muuttuneen Sawakon kanssa.

Sitten seuraan liittyy vielä söpömpi versio Miosta, eli vuoden nuorempi Azusa, joka ammattimuusikkoperheen kakarana on mahtava soittamaan, eikä yhtään tyytyväinen klubin harjoittelumotivaatioon. Vaan väliäkö sillä, pienestä draamasta ei ole sarjan tyhjäpäiselle söpöydelle mitään vastusta. Aivot nollille ja tyhmille vitseille nauramaan mars.

7/10

Ja anteeksi blogaustauosta. Intti loppui kaksi viikkoa sitten ja suhailin ylös-alas suomea hakien tyttöystävän tänne tampereelle ja nyt arki on ollut mitä on. Eikä oltu animeconissa, vaikka toinen puolisko olisi sinne halunnutkin. Plaa, plaa, plaa ja asiaan.

Eden of the East alkoi erittäin pirteällä ja tuoreella fiiliksellä, mutta tyssäsi vähän junnaamaan paikalleen ja paljon mielenkiintoista asiaa jäi leffoihin selvitettäväksi. Turhan harvat selecaot esitellään sarjassa hyvin, vaikka nimenomaan eri tavat toteuttaa yhteiskunnallisia intohimojaan valtavilla rahamäärillä olivat sitä jota sarjan alkumetreillä aloin odottamaan.

Loppu oli kieltämättä mielenkiintoinen rysähdys ja jätti paljon asiaa leffoihin odottamaan. Akiran tuhlattua rahansa tullakseen prinssiksi saadaan ekassa leffassa ainakin tutustua Sponsoriin. Kenties Mr. Outsideen seuraavassa. Vaikka Eden hieman pettikin odotukset oli se ehdottomasti miellyttävimpiä katselukokemuksia vähään aikaan.

7/10