Aloitetaanpa nyt parhaimmistosta. Araragi on ex-vampyyri lukiolaispoika, joka auttaa erinäköisten kirousten riivaamia tyttöjä. Nämä tytöt puolestaan nöyryyttävät Araragia eri tavoin. Kaikenlaista haaremidraamaa on siis luvassa.

Ensimmäinen autettava on Senjougahara (yllä), josta kehkeytyy Araragin melko sadistinen tyttöystävä. Senjougaharaa vaivaa rapu, joka vei tytöltä painon pois harteilta. Kaiken painon siis. Ja ilmeisesti myös vampyrismi, joka antaa sopivan taistelukyvyn apinantassun riivaamaa lesborakastajatartaan vastaan. Taistelukohtaukset ovat kaikki siististi toteutettuja ja nautinnollisia. Kaikki tytöt näkyvät hyvin Jinxin seksuaalista suuntautumista kuvaavassa kaaviossa:

 9/10

DMC. Kolmikko psykopaatteja, massamurhaajia, raiskaajia ja demoneita. Fanien mielestä. Oikeasti läski perverssi ilman sosiaalisia kykyjä, menestyksen kipeä huomiohuora ja totaalisen nössö keulahahmo, joka ei edes haluaisi soittaa metallia. Mutta jatkuva roolin vetäminen lavalla ja suosion kasvaessa moninaisissa fanitapahtumissa laittaa stressaantuneen Sou-kunin päässä persoonat sekaisin kuin Perfect Bluessa ikään, joka yhdessä DMC-fanien vähä-älyisyyden kanssa vastaa komediallisesta sisällöstä.

Detroit Metal City on yksi hauskimmista alakulttuuripiirejä kuvaavista sarjakuvista mitä olen lukenut, eikä se pelleile. Kaikille naurettavuuksille annetaan turpaan ja vedetään anaaliin niin metalli kuin nössöpop-puolella. DMC-ilmiöstä on syntynyt myös pari levyllistä oikein "loistavaa" musaa mangasta kotoisin olevan Death Recordsin kautta.

Anime oli hauskinta paskaa pitkään aikaan. Leffa taas lähinnä hävetti, koska nössöstä päähenkilöstä piti tehdä aivan hinttari ja kaikki parhaat palat animesta ja mangasta vetää pois. Lopun taistelu Gene Simmonsia vastaan oli vähän vetelä esitys, mutta kieltämättä hauskaa nähdä Gene leffassa, joka aika pitkälti perustuu Kissiin, Kiss-Armyyn ja niille vittuiluun.

Animen huumorin jälkeen loistavinta antia olivat DMC:n biisit, joista Satsugai oli varmastikin elokuvan paras veto.

Animelle 8/10

Leffalle 6/10

So very moe. Ainakin suomalaisissa animublogeissa K-on tuntui saavan vain huonoa palautetta. Turhan kevyttähän tämä oli, mutta meikäläinen tykkäsi kerrankin katsoa jotain angstivapaata puhdasta söpöilyhuumoria, varsinkin kun hahmokaarti henkilökemioineen todellakin toimi. Kuin Azumangaa kitaroilla, mikäs sen parempaa.

Alunperinhän päätin katsoa K-onia puhtaasti koska bändianimea on niin harvassa ja Beck toimi minuun kuin häkä. Tietenkin raskaaseen seinen-kasvutarinaan verrattuna K-on on tietysti löysä ja tylsä. Pakko myöntää etten ole kyllä nähnyt Nana-animea, ainoastaan live-action leffan, mutta se voisi olla lähempänä K-onia. Tai sitten Haruhin bändi esiintyminen, joka oikeasti saattaa olla ainoa syy K-onille olla olemassa.

Ja siihen henkilökemiaan. Ujo, söpö, "kova" Mio on aina ollut ylienergisen, johtajahenkisen Ritsun paras kaveri. Nämä aloittavat bändiklubin, johon sitten liittyy arka, hiljainen, mutta suosittu Mugi ja pää pilvissä elämän tilanteesta toiseen toikkaroiva Yui, joka olisi rasittava ilman täydellisen vastuuntuntoista pikkusiskoaan Uita. Nämä neljä pitävät klubia pystyssä vuoden käyttäen 90% ajastaan teen juomiseen yhdessä rankasta rokkistarasta kiltiksi musiikinopettajaksi muuttuneen Sawakon kanssa.

Sitten seuraan liittyy vielä söpömpi versio Miosta, eli vuoden nuorempi Azusa, joka ammattimuusikkoperheen kakarana on mahtava soittamaan, eikä yhtään tyytyväinen klubin harjoittelumotivaatioon. Vaan väliäkö sillä, pienestä draamasta ei ole sarjan tyhjäpäiselle söpöydelle mitään vastusta. Aivot nollille ja tyhmille vitseille nauramaan mars.

7/10

Ja anteeksi blogaustauosta. Intti loppui kaksi viikkoa sitten ja suhailin ylös-alas suomea hakien tyttöystävän tänne tampereelle ja nyt arki on ollut mitä on. Eikä oltu animeconissa, vaikka toinen puolisko olisi sinne halunnutkin. Plaa, plaa, plaa ja asiaan.

Eden of the East alkoi erittäin pirteällä ja tuoreella fiiliksellä, mutta tyssäsi vähän junnaamaan paikalleen ja paljon mielenkiintoista asiaa jäi leffoihin selvitettäväksi. Turhan harvat selecaot esitellään sarjassa hyvin, vaikka nimenomaan eri tavat toteuttaa yhteiskunnallisia intohimojaan valtavilla rahamäärillä olivat sitä jota sarjan alkumetreillä aloin odottamaan.

Loppu oli kieltämättä mielenkiintoinen rysähdys ja jätti paljon asiaa leffoihin odottamaan. Akiran tuhlattua rahansa tullakseen prinssiksi saadaan ekassa leffassa ainakin tutustua Sponsoriin. Kenties Mr. Outsideen seuraavassa. Vaikka Eden hieman pettikin odotukset oli se ehdottomasti miellyttävimpiä katselukokemuksia vähään aikaan.

7/10

Olipa kerran sunnuntai-ilta (pari viikkoa sitten..) ja päätin käydä katsomassa kaikkien kehuman Watchmenin. Kuulemani perusteella tietenkin odotin useita mielenkiintoisia tavis-supersankareita, syvällistä ja kehittyvää juonta, jossa olisi yli yksi juonenkäännettä ja kunnon annosta kasarimenoa. Oikeastaan yksikään näistä odotuksistani ei täyttynyt, mutta ei Watchmen huono elokuva ollut. Tuomiopäivän kello näyttää melkein keskiyön ydinsotaa vuonna 1985 nixonin istuessa ties monettako kauttaan ja maailmanloppu näyttää varmalta. Watchmeniksi itseään aiemmin kutsunut joukko menettää entisen jäsenensä Koomikon yön pimeydessä ja loppuja alkaa pelottaa henkikullan puolesta. Nämä egoistit päätyvät lopputulokseen että heidät yritetään listiä, etteivät he estäisi ydinsotaa. Alkaa johtolankojen perässä juokseminen porukan taustaa valottavien flashbackkien säestämänä.

Elokuvan päätyttyä ajoin kotiin tuntien itseni pirteäksi ja aloin katsoa Mamoru Oshiin uusinta tuotosta, Sky Crawlerssia, ajatellen sen kertovan vain teini-ikäisistä taistelulentäjistä. Sainkin kaksi tuntia seesteistä tarinankerrontaa, moniulotteisia hahmoja, upeita ilmataisteluita ja maisemia (tämä oli varmasti yksii kauneimmista näkemistäni leffoista), ja ennen kaikkea helvetin hyvin luodun maailman. Geneettisen pelleilyn tuloksena osa lapsista ei kasva aikuisiksi ja kuoltuaan syntyvät uudelleen ilman muistojaan. Toisen maailmansodan jälkeen länsimaissa todettiin että jatkuva sota on äärimmäisen tarpeellista sekä viihteenä, että muistutuksena, ja mikäs sen kätevämpää kuin ulkoistaa tämä aktiviteetti suuryrityksille ja kuolemattomille lapsiaikuisille, killer children kildreneille.

Watchmenin päähenkilökaarti koostuu  viidestä taviksesta ja yhdestä yliluonnollisesta olennosta, jonka syyt liittyä vietnamissa tapaamansa sosiopaatin "supersankari" jengiin oikeastaan jäivät epäselviksi. Dr. Manhattan näkee tulevaisuuden, pystyy tekemään mitä tahansa haluaa, muuttamaan kokoaan, jakautumaan ehkä äärettömän moniksi kopioikseen, eikä ole enää 40 vuoteen ollut lähelläkään ihmistä. Eikä tunnu välittävän niin hirveästi maailman kohtalosta, mutta yrittää tarjota ratkaisuksi ääretöntä energianlähdettä.

Elokuvan kaksi mielenkiintoista hahmoa ovat synkkä katujen vartija Rorschach, joka vihaa ihmisyyttä täysin rinnoin ja rankaisee kaikkia rikollisia äärimmäisen raa’asti ja hihittävä asehullu Koomikko, joka tykkää ampua ihmisiä. Ja Kennedyjä. Loput kaksi sankaria ovat tylsiä yksiulotteisia hyviksiä itsetunto- ja rakkausongelmineen. Pahiksen ei pitäisi tulla yllätyksenä (oliko oikeasti missään kohtaa vaihtoehtoja??) ja onkin oikeastaan hyvin kasarinen, rikas, menestyvä, kuuluisa, urheilullinen ja älykäs. Vähän kuin Alexander Stubb.

Tarinassa on tarpeeksi pureskeltavaa, että tämä on katsomisen arvoinen leffa, vaikka ei elänytkään hypen synnyttämiin odotuksiin.

Sky Crawlerssin päähenkilöinä ovat toisen sotivan firman kentän/tukikohdan komentaja ja elokuvan alussa sinne komennettu lentäjä. Komentajalla on lapsi, joka pian on yhtä vanha kuin miltä komentaja näyttää. Lentäjä ei muista menneisyydestään mitään. Komentajan kerrotaan ampuneen edellisen lentäjän, jonka tilalle uusi tuli. Nämä kaksi rakastuvat. Paljon angstia, surullisuutta, haikeutta.. kumpikaan ei tunne elävänsä.

Tarina liikkuu eteenpäin kauniisti, enkä halua enempää paljastaa, mutta katsokaa Sky Crawlers jos ette nukahda ensimmäisen kymmenen minuutin aikana. Se on helvetin palkitseva. Maailma on hieno yhdistelmä 50-lukua ja nykyajan pelottavia tulevaisuuden visioita, sekä perinteisiä dystopioita, mutta se on sitä nimenomaan vain pienelle osalle ihmisistä. Muille se on viihdettä.

 Monet anime-leffat tuntuvat usein jäävän kesken, ja saattaisivat toimia sarjoina paremmin. Joskus kuitenkin törmää sarjaan joka on niiiin hiiiidaaaaaa(haaaukootuss)ssss että tarina mahtuisi 90min leffaan. NTHT kärsii tälläisestä kohtalosta.

Jos kyse olisi leffasta olisi se kyllä hyvin lähellä Ghiblin tuotantoa. Yhdistelmä Nausicaa, punaista sikaa ja joku lentävä linna kaupan päälle. Maailmanlopun meiningit on meneillään, mutta jotenkin vielä toivottomammin kuin yleensä. Maailma tuntuu olevan sammumassa, kuihtumassa pois. Silti ihmiset hankkivat lapsia ja kasvattavat heitä elämään, joka ei tule ainakaan olemaan parempi kuin heidän omansa. Ja silti jotkut haaveilevat täydestä maailmanherruudesta ja onnistuvat elämään ylellisyyksissä.

NTHT kertoo toivosta ja sitkeydestä, joka tämän kuolevan maailman ihmisiä vaivaa. Päähenkilö Sho tipahaa meidän maailmastamme toiseen versioon ja onnistuu puhtaalla viattomuudellaan, periksiantamattomuudellaan ja absoluuttisuudellaan muuttamaan monen henkilön kuvaa maailmasta ja ihmisyydesta, erityisesti erään hieman vähemmän ihmisen.

Animaatio oli kaunista ja kalliin, vaikka hieman vanhentuneen näköistä. Ei moittimista. En nauttinut sarjan seuraamisesta pitkäveteisyyden vuoksi, mutta olen onnellinen että katsoin sen. Post-apokalyptiset animet ja leffat ovat aina sen arvoisia. 

Monesta syystä tämä Kurosawailu toi mieleen 90-luvun seikkailupelit, mutta tätä ei voi pitää sarjalle miinuksena. Päähenkilö tuntuu olevan aivan yhtä pihalla miljöönä toimivan Kimujukun pikkukaupungin menosta kuin katsojakin. Georgen ja Kimujukun yhteinen menneisyys paljastuukin vasta viime jaksoissa.

George saapuu ensimmäisessä jaksossa Kimujukun pikkukaupunkiin, jossa uskoo erään erityisen  junavaunun viisitoista vuotta sitten kadonneen. Kysymyste esittämisestä kuitenkin saa tässä kahden rikollisryhmän piinaamassa jakautuneessa kaupungissa nopeasti kummankin osapuolen huligaanit kannoilleen ja George joutuukin työskentelemään molemmilla puolilla välillä sodaksikin leimahtelevaa riitaa voidakseen tutkia mitä oikein tapahtui tuona kohtalokkaana yönä.

Youjinbou etenee hyvin hitaasti, mutta tasaisesti ja kuorii totuuden esille vasta viimeisillä jaksoilla. Lopussa kaiken paljastuessa epätoivoiset salaliittolaiset kuolevat yksi kerrallaan ja rauha palaa vaunun aarteen salaisuuden piinaamaan kaupunkiin. Fillereitä oli oikeastaan vain kaksi.

Hyvä sarja kaikille jotka nyt moisesta tunnelmasta diggaavat. Monta kertaa uskollisempi animenointi kuin seitsemän samuraita, mutta vähintään yhtä viihdyttävä. 

 Voihan ötökän kollektiivinen transuniversaalinen sielu.

Jätän nyt Macross Frontierin kolmiodramaattisen ihmissuhteilun sikseen ja totean että taistelut ovat nopeita, nättejä ja stoori pyörii ihan siististi omissa uomissaan. Ötökät siis kiusaavat siirtokunta-alustamme Frontieria taas pitkästä aikaa. Naapurista kuuluu kummia ja sisaralus on jäänyt ötököiden uhriksi. Ainoa ase tuntuu taas kerran olevan esiteinin tytön laulu. Tyttö ei kuitenkaan ole mikä tahansa pikkulikka, vaan äitinsä masussa ötököistä infektion saanut spidergirl jolla on yhteys ötököiden kollektiiviseen transuniversaaliin sieluun.

Pahiksena on tytön äidin labrakaveri, jonka mielestä ois siistiä jos ihmisilläkin ois ihan vaan yks yhteinen sielu. Mi casa su casa, sä saat sotkee mun kämpän jos kattelet kaikkee saastetta mitä mun pääkopassa liikkuu. Tämä Labrakaveri on toiminut viimeaikoina myös erään parhaat vuotensa kulkeneen popstaran managerina ja enemmän kuin mielellään auttaa pikku spidergirliä nousemaan galaksin ykköspissikseksi.

Onkohan animesta tulossa ihan kunnolla sosialistista kun joka sarjassa tuntuu olevan kapitalismin vastainen teema? Taas kaverisuhteet kärsivät kun yhellä jätkällä on huipputekniikkaa tuottava firma rasitteena ja oikeasti Frontierin puollustuksesta vastaavan firman jättiläispomo tahtois korjata superdubernopeat matkustelut mahdollistavat ötökkäkiteet talteen.

Macross Frontier ei ole huono sarja, ei todellakaan. Viihdyttävyys on usein huipussaan, enkä edes minä kyyninen jaksa koko aikaa olla. Oli sitten keikka tai taistelu, on sarja yhtä ilotulitusta, joten kaikki ei-epileptikot sokerihumalaiset tykkää.

Nykyään tulee jo vaikka animea mitä mieleen kun aletaan puhua tulevaisuuden netistä. Tietenkin GitS ja Lain ovat automaatioita, mutta viime aikoina on tullut sekä kevyempää "post-nördäily" animea, kuten Dennou Coil, ja rankempaa vakavaa tietoyhteiskunta / jaetun tietoisuuden yhteiskunta ajatusta, kuten loistava Real Diver.

RD vertautuu tietysti heti ghost in the Shelliin, eikä tätä missään nimessä häpeile. Näkökenttään ilmestyy keskusteluikkunoita ja informaatiota ja tietoverkkoon "sukelletaan", tosin nyt hieman konkreettisemmalla tyylillä. Netti, siis Metal, ei enää olekaan puhelinpiuhoissa, vaan yhteyshiukkasissa mitä on kaikkialla, ja jotka yhdistävät maailman (ja eritoten meren) nettiin.

RD:n henkilökaarti koostuu tohtori Kushiman alaisuudessa pyörivästä Electronic Investigationista, joka työllistää päähenkilö Sotan ja tämän isän. Tohtori Kushiman hyvä vanha ystävä Haru herää viidenkymmenen vuoden koomasta kiitos verkkokelpoisten aivojen. 50 vuotta sitten Haru tutki Kushiman kanssa meren biorytmiä sukeltelemalla ja nyt invalidiksi jääneenä osoittautuukin mahtavaksi metallissa sukeltajaksi. Mereltä iskevän elektromagneettisen myrskyn tuhotessa voimalan ja asettaessa vanhainkodin muut vanhukset vaaraan Haru käynnistää varageneraattorit Sotan pikkusiskon Minamon auttaessa. Minamosta tuleekin Harun avustaja sarjan ajaksi ja perhedraamaa riittää.

Sarjan tapahtumat sijoittuvat Kushiman luomalle keinotekoiselle saarelle, joka käsittää ison saaren ja kaupunkimaisen merenalaisen tutkimuskeskuksen, joka toimii koko maailman metallin keskuksena. Saari on yksi iso investointikohde kaikille maailman rikkaille ja käytännössä monissa kohdin joudutaankin pelaaman sen säännöillä jolla raha on.

Suurin osa jaksoista on episodimaisia jonkun yksittäisen verkkoon liittyvän ongelman ratkomisia ihmissuhdedraaman seassa. Sota seurustelee missistä saaren eduskunnan puheenjohtajaksi siirtyneen naisen kanssa, mutta rakastuukin tämän (20 vuotta nuoremman version) mukaan rakennettuun Harua palvelevaan ja suojelevaan androidiin. Minamo rupeaa tuntemaan Harua kohtaan vähän liikoja. Sotan ja Minamon isä joutuu ottamaan syyt niskoilleen Metallin katkoksesta ja menettää asemansa EI:ssä, ja pääsee vähän työnarkomaniastaan.

Lopussa on puolipakollinen muutaman jakson maailmanpelastus finaali ja RD:n hauska luonnon ja teknologian yhteyttä käsittelevä juonikuvio saa huippunsa.

Minä tykkäsin RD:stä, tälläinen nörtti kun olen. Varmaankaan ei ole kaikkien juttua kuunnella puuduttavia keskusteluja milloin mistäkin teoreettisesta, mutta jos GitS nappaa niin varmaan kuka vaan on kuin kotonaan. Tai lomalla etelässä.

Olin ihan varmasti viimeinen ihminen, joka vihdoin päätti uhrata kaksikymmentä minuuttia tälle kauniille teokselle, joka yhdistelee kahta minulle mielekästä teemaa: maailmanlopun jälkipyykkiä ja nörttitouhuja.

Tietotekniikka työllistää molemmat Pale Cocoonin päähenkilöt ja tulevaisuuden teknologia onkin tehty kauniiksi katseltavaksi. Vaaleasta taustasta tulee mieleen matrixin siionin tulliviranomaisten virtuaaliset "työpöydät". Toisin kuin vaatetus, teknologia on hypellyt kauaksi tästä ajasta ja kirjan merkitys onkin muuttunut tarkoittamaan kirjanomaista läppäriä.

Maailma loppui saasteisiin. Se nimenomaan loppui. Enää on jäljellä vain merkityksetöntä olemassaoloa menneisyyttä pala palalta arkistoiden. Tästä asetelmasta saadaan kaunis tausta kevyelle rakkaustarinalle. Lopussa kuitenkin tulee pieni pala toivoa tulevaisuudesta.

Visuaalisesti ova on kaunis kuin mikä. Digitaalista informaatiota ja oikeaa maailmaa asetellaan kauniisti päällekkäin. Kaikki on tehty kauniisti. Pale Cocoon on hyvän olon anime, joka sopii pituuteensa hyvin eikä vaadi sen pidempiä selityksiä.