Tehdäänpä pieni lista mitä meikäläisen ruudulla on pyörinyt.

Guin Saga on loistavaa shittiä tälläiselle politiikka ja historia friikille. Guin Saga on vähän kuin seikkailullisempi LoGH ja onnistuu loistavasti siinä missä vitun Valkyria ja Tytania epäonnistuivat surkeasti. Toivottavasti vaan tulee lisää kausia koska stooria pitäisi olla kerrottavana aikalailla.

Full Metal Alchemist Brotherhood ihme ja kumma kaikesta epäuskostani huolimatta tuntuu hakkaavan alkuperäisen monellakin tavalla. Tarina rullaa paremmin ja heikkoja jaksoja on ollut oikeastaan vain pari. Toimintakin on paljon parempaa. Kiinnostaa vielä miten tarina tällä kertaa pistetään päätökseen.

Bakemonogatari taas on jotain niin mahtavaa ja koukuttavaa. Tekisi melkein mieli sanoa aikuisempi Haruhi, scifi on vain vaihtunut fantasiaan ja okulttiin. Tämä sarja on ihanan perverssi aivan koko ajan ja oikeastaan kaikki päähenkilön ympärillä pyörivät naishahmot pyrkivät ylläpitämään Araragin erektiota ja punastelua yllä. Väkivalta on kaunista ja sarjan ulkoasu äärimmäisen tyyliteltyä.

Äärimmäisen tyylitellyistä sarjoista puheenollen, Sayanora Zetsubou Sensei alkaa olla jo lempiviihdettäni katsottuani aiemmat kaudet. Loistavaa satiiria omalla tavallaan. Tästä lisää kun tämä kausi päättyy.

 Ei tämän sarjan poikarakkaus nyt niin yllätyksenä tullut, mutta sen jatkuvuus ja ärsyttävyys sarjassa vielä "Teito’s lovaboy #1" Mikagen kuoltua alkaa ottamaan aivoon. Paitsi että nyt meillä on lovaboy #2 Hakuren ja pedosetä Frau, joutuu Mikagea sietämään joka jaksossa kuin Kircheissiä Legend of the Galactic Heroesissa, paitsi että Kircheis ei ollut mikään rasittava hinttari.

Mikage onkin ykkösärsykkini 07 ghostissa. Frau on mielenkiintoinen ja Hakurenillakin on omia kuvioitaan tarpeeksi, mutta Mikagella ei ole mitään muuta virkaa kun halailla eroottisesti Teiton kanssa. Kaikki sekä kirkossa että Barsburgissa ovat enemmän tai vähemmän poikiin päin, mutta Mikage on niin rasittava ja turha henkilö, että kaikki tämän paskan ärsyttävyys henkilöityy hänessä. Vaan silti jatkan katsomista, enkelit, kuoleman jumalat ja kaikki muut mytologiset hahmot reinkarnaatioineen kun ovat meikäläisestä mielenkiintoisia näinkin löyhässä maailmassa. Ja Ayanami on univormussaan ja eleissään vähän kuin Aysunori Kato Doomed Megalopoliksesta.

Odotan vain lomille pääsyä, eikä ole mitään tekemistä, joten ajattelin käyttää ajan jotenkin tuotteliaasti. Eli taas yksi uusi ot-postaus.

Tänään jäljellä 85 aamua tätä paskaa, joka ei tunnu koskaan loppuvan. Sitten kaksi kuukautta lomaa ennen kuin aloitan Tamkissa tietotekniikan lukemisen, jonka ajattelin viettää ihan lomana, säännöllinen elämä ei tämän jälkeen tunnu yhtään mieluisalta vaihtoehdolta. Kämppä on jo nekalasta varattuna, ja tuntuisi kaikin puolin hyvältä ja omalta paikalta maailmassa.

Kaveri ehdotti että laitettaisiin bändi pystyyn ja olenkin saanut jo muutaman biisin sanat aikaiseksi. Mutta koska on pakko tunnustaa kaveri paremmaksi kitaristiksi on meikäläisellä basson osto edessä. Suunnitelmana ostaa Epiphonen Les Paul mallinen keppi, mutta mikään ei ole kiveen tässäkään hommassa kirjoitettu. Tämäkin projekti tuntuu ainakin tässä vaiheessa hyvältä.

Festarikesä tulee tänä vuonna merkkaamaan Ilosaarta, jonka esiintyjälista näyttää naurettavan hyvältä. Ja tietysti puntalaa, ämyä ja jos hyvä säkä käy myös muita pienempiä pippaloita. Ensi viikolla on tiedossa kaksi asiaa: Oulu ja helvetin kova känni. Olen jostain helvetin syystä (kivaa olla ainoa kortillinen) aina onnistunut pitämään nämä kaksi asiaa erossa, mutta nyt mennään isolla bussilla ja hyvällä porukalla.

Parin tunnin päästä olen taas junassa viiden tunnin istunnolla pohjoiseen. Onneksi koneella on katsottavaa ja ravintolavaunussa olutta. Pohjoisessa on tyttöystävän lisäksi pari näkemisen arvoista asiaa: tyttöystävän isän uusi koira Urpo (karjalankarhukoira <3) ja kaverin toissapäivänä saama sinappityk.. Siis vauva. Muuten varmaan aika rentoa.

Sunnuntaina palaan pohjoisesta hämeenlinnaan ja minut löytää Suistosta Dead Jesus and his One Man Gravea sekä Black Magic Sixiä kuuntelemasta. Se on jo saanut asemansa hämeenlinnan lempikuppilanani, hyvää musaa ja rento meno. Asiaa taas jossain välissä, nyt on vaan hyvä fiilis kaiken suhteen, melkein jopa tämän paskan.

Hehkutan vielä loppuun Valkyriaa, uutta Fma:ta, joka toivottavasti on enemmän kuin pelkkä remake rahastus ja Shangri-lata, joka ainakin alkuun tuntui freshiltä suhtautumiselta ilmastokriisiin. Tankkeja silppuava bumerangi. Over and out, sanoo viestimies.

Tyttöystävän kissat,Pikkukissa ja mammansa Igor. Anteeksi pikkupostausta, kohta tulee Heroic Age, Sky Crawlers, kellomies, gundam, tytania ja muutakin asiaa, olen vaan laiska ja saamaton kun vapaa-aika on niin kortilla.

Narkkarille ei pitäisi antaa lisää. Wowiin ei saisi tehdä lisäosia, heroiinia ei saisi tuoda maahan, vaan antaa lapsien tyytyä subuun ja kaiken alkoholin pitäisi maistua lasolilta, eikä vaan peten isän pontikan. Onneksi näin ei ole..

Minä vittu rakastin Legend of Galactic Heroesia sen vammaista nimeä myöten niin LONG TIME että olen katsonut kaiken siihen liittyvän kahdesti. Joku surullinen ihminen saattaa ilkkua että sehän oli pelkkä otascifinörtin vastine kauniille ja rohkeille, MUTTA ON VÄÄRÄSSÄ SE ON PARASTA JA HIENOINTA TARINANKERRONTAA KOSKAAN.. 20th century Boyssien jälkeen ^^’.

Joten kun narkkari kuulee, että sama ohjaaja on tekemässä samaa shittiä uudella maulla ja tarinalla viimeisimpien tehosteiden kera, alkoi minulla odotus. Intissä odottamiseen tottuu, mutta kun vihdoin sain ensimmäiset jaksot katsottua en enää halunnut venata sekunttiakaan. Kaikki tuntuu ainakin vielä paremmalta kuin koskaan ennen.

Tytanian Klaani hallitsee käytännössä koko galaksia sotilaallisella ja taloudellisella mahdillaan. Näin on ollut jo parisataa vuotta. Mutta sitte nuori Duke Ariabart menee ylimielisyyttään mokaamaan taistelun mitättömän planeetan mitättömämpää amiraalia Van Hyulickia, joka onnistuu juonittelemaan Ariabartin joukot ansaan, JA KOKO GALAKSI saa päähänsä että heillä olisi chäänssejä iskujen vaihtelussa suurten poikien kanssa. Ja maailmankaikkeus ajautuu sotaan… Mikäs vittu sen ihanampaa!!

Toivon todella ettei tämä pääty koskaan, ja alan tehdä episodipostauksia kunhan ehdin.

Sujuu se leirillä oleminen näinkin, hallilla sossukopissa nukkuen. Huomenna aamu 4ltä pyörämarssille ja oikealle leirille telttaan nukkumaan. Onneksi on vuoden viimeinen leiri.

katsoin eilen ensimmäisen jakson Tytaniaa, ja olihan se LoGH-friikille täyttä parhautta. Henkilöitä esitettiin niin nopeaan tahtiin että perässä ei pysy ja taistelu oli mahtava. Samanlaisia elementtejä ja henkilöitä kuin LoGH:ssa ja helposti voisikin vetää johtopäätöksen että Tytania on pelkkä uusintaversio Legend of Galactic Heroesista, joka sekään ei olisi huono asia. Toivotaan kumminkin että näin ei ole, ja jollain ihmeellä saadaan venytettyä sarjaa samoihin pituuksiin. Paljon mieluummin tätä katsoo parisataa jaksoa kuin narutoa tai bleachia.

Yritän alkaa tekemään episodipostauksia (NIIN JINX!!?!) Tytaniasta, Gundam 00:sta ja parista muusta nyt pyörivästä sarjasta viikonlopusta alkaen. Samoin puran katsottuja sarjoja ja elokuvia blogiin aivoista mätänemästä.

Tämä oli ensimmäinen kolmanneksi eniten (Fringin ja Mirgin jälkeen) käyttämälläni puhelin ohjelmalla Shozulla tehty postaus. Toivottavasti toimii eikä ole viimeinen.

Otan nyt verrokeiksi teiniromanssilla täytetyn animeleffan ja saksalaisen trillerin. Miksi? Molemmissa hypitään ajassa taaksepäin ja nähdään miten pienet muutokset voivat jättää merkittävät jäljet. Erojakin löytyy. ToKS:ssa päähenkilö on hyvin tavallinen tummahiuksinen koulutyttö, joka kykynsä tajuttuaan käyttää sitä jatkuvasti selvitäkseen hankalista tilanteista. Lola taas on kirkkaan punaisissa hiuksissaan hyvin erikoinen vähän tyttö, jolle tulee kiire löytää jostain 100 000 saksan markkaa kun poikaystävä meni hukkaamaan kuljettamansa huumerahat. Lola hyppää ajassa taaksepäin ainoastaan kun itse tai poikaystävänsä on heittämässä veivinsä.

Tyylillisesti leffat ovat kaukana toisistaan. ToKS:ssa kaikki kuvataan hyvin arkisesti ja seesteisesti, kun Lola Renntissä keskitytään nopeuteen, jota korostetaan monipuolisilla kuvaustekniikoilla. ToKS:n musiikki on klassista ja pianon soittoa kun Lolassa musiikki on elektronista ja taas kerran hyvin nopeaa.

Kuitenkin eroista huolimatta leffat leikkivät samalla jälkiviisauden ajatuksella. Entä jos elämänsä tilanteet voisi käydä läpi uudestaan ja uudestaan kunnes lopulta saa kaiken loksahtamaan paikoilleen oikein? Molemmissa myös näkyy miten pienillä muutoksilla kaikkien elämät saavatkin erilaisen suunnan.

Molemmat elokuvat ovat kaikin puolin loistavia ja suosittelen niiden katsomista sekä animenöröille että leffafriikeille. Peräkkäin katsottuna ne tasapainottavat toisiaan mukavasti ollen kuitenkin jossain määrin samasta aiheesta kertovia.

Tänään lomille vittujumalauta. Olen nyt katsonut Dennou Coilia ja Macross Frontieria noin puoleenväliin ja muutaman leffan joista en ole ehtinyt kirjoitella, jotenniistävarmaantänäänehkä.. Jos ei ihan riehumiseksi mene.

Mangasta animeksi on täysin normaali tuotantokuvio japanissa kaiken ikäisille suunnatun viihteen kohdalla, mutta länsimaissa sarjakuvista tehdyt piirretyt ovat lähes poikkeuksetta lapsille suunnattuja jopa Batmanin kaltaisten "aikuisten sankareiden" kohdalla. Elokuvat ova tässä suunnassa se aikuisten media, mutta sarjakuvaleffat ovat yleensä olleet karmeaa kuraa.

Toiminnan siirtäminen paperilta filmille on vaikeaa, eikä onnistu edes pelkällä cgi-kuralla. En edes aloita siitä miten täydellisen paska elokuva Transformers kaikin puolin oli, mutta erityisesti jäi mieleen surkeat robottitaistelut. Mecha-animea puoli ikääni katsoneena en ollut edes pettynyt, olin mykistynyt.

Iron Man oli puolestaan paljon parempaa cgi-kuraa. Juoni oli tylsä ja suoraviivainen, näyttelysuoritukset olivat kohtuu kuraa, dialogi oli väkinäistä, mutta teknovempeleet ja taistelut olivat kieltämättä saatanan viihdyttäviä. Rautamies on kuitenkin ohut supersankari, kuten marvelille tyypillistä, enkä usko jatko-osienkaan nostavan tätä leffaa minkäänlaiseksi klassikoksi.

Batman on kuitenkin jotain muuta. Gotham on jotain muuta. Sarjakuvantekijät ovat huomanneet tämän ja olemme saaneet nauttia Frank Millerin ja muiden mestareiden lepakkotuotoksista, mutta Leffarintamalla on ollut surkeampi tilanne. 60-luvun campahtavan sarjan jälkeen saatiin 80- ja 90-lukujen taitteessa kärsiä Tim Burtonin tuotoksista. Jack Nicholsonin Jokeri ja Danny DeViton Pingviini olivat kauniisti sanottuna todella paskoja pahiksia. Myöhempien osien Kaksinaama, Jäämies ja Arvuuttaja vielä surkeampia. Lepakkomies ja ihmepoika olivat vain simppeleitä erikoisiin pukuihin tungettujen "pahojen ihmisten" turpiin lyöjiä. Mutta sitten tuli Christopher "Memento" Nolan.

Batman Begins oli toiseksi paras länsimainen sarjakuvafilmaus koskaan, ykkösen tietenkin ollessa Sin City. Ensimmäistä kertaa saadaan selkeä selitys lepakon taidoille ja luodaan elokuvissa ennennäkemätön Batman. Ei sankari, vaan Laki kaupungissa ilman lakia. Jotain johon uskoa. Henkilöllä ei ole paskankaan väliä, symbolilla on.

Batman Beginssin pääosassa oli alusta loppuun Balen Lepakko. The Dark Knightissa puolestaan Ledgerin Jokeri, joka ei tällä kertaa naurata. I shit you not, kyse on ehkä pelottavimmasta pahasta ruudulla Anton Chigurhin jälkeen. Jigsaw voi tunkea nukkensa perseeseensä, kun Jokeri leikkii tv-ruudulla Batmanin kopioijan kanssa kylmät väreet tuntee varmasti. Ledger ansaitsee kiitokset roolistaan, mutta tulos on yhtälailla käsikirjoittajan ansiota. Jokainen Jokerin liike on laskelmoitu ja jokaiselle suunitelmalle on varasuunnitelma. Kaikki menee hänen tavalla tai toisella hänen tahtonsa mukaan ja jopa lopussa Jokeri voittaa.

Elokuvan kestää tosiaan sen kaksi ja puoli tuntia, mutta se täytetään niin monella käänteellä ja tilanteella ettei kyllästymään pääse. Toiminta on samaa laatua kuin Beginssissä, eli jopa uskottavaa. Tukevat näyttelijät ovat kultaa, jopa scifin puolelle menevät laitteet rautaa (tai polykarbonaattia, who knows) ja arkkitehtuuri sitä mitä luulisikin.

Leffasta puuttuu täysin ajantaju, joka tässä genressä olisi tarpeellista. Pienempia hahmoja ei rakenneta tarpeeksi ja Gotham Knightista tutut etsivätkin jäävät etäisiksi, samoin rikollispomot. Petos ja korruptio ei tuntunut suoraan sanottuma missään tämän puutteen vuoksi. Bruce Waynen kännykkäverkon varaan rakennettu täydellienn 1984-mallin valvontajärjestelmä jäi aivan liian pieneksi ja päälle liimatuksi juonielementiksi. Jokeri on kaaos, Batman järjestys ja Batman eteni totalitarismiin asti suojellakseen järjestystä Jokerin terrorismin vuoksi. Täydellinen vastakkainasettelu, mahtava dystopinen tulevaisuuden visio, mutta sitä hyödynnetään vain pinnallisesti pikkuhetken ajan lopussa ilman hahmokehitystä tai tarkempaa pohdintaa. Sääliksi käy.

Olen siis nyt intin palveluksessa. TJ lukumäärästä ei ole vielä tietoa, mutta varmaan vuoden joudun siellä vanhenemaan. Blogi ei kuitenkaan mene kokonaan telakalle, vaan jatkan hieman karsittuun tahtiin. Aiheita saattaa tulla hieman lisää, mutta focus pysyy vanhassa samassa. En vaan jaksaisi rinnalle montaa blogia aloittaa.