Aloitetaanpa nyt parhaimmistosta. Araragi on ex-vampyyri lukiolaispoika, joka auttaa erinäköisten kirousten riivaamia tyttöjä. Nämä tytöt puolestaan nöyryyttävät Araragia eri tavoin. Kaikenlaista haaremidraamaa on siis luvassa.

Ensimmäinen autettava on Senjougahara (yllä), josta kehkeytyy Araragin melko sadistinen tyttöystävä. Senjougaharaa vaivaa rapu, joka vei tytöltä painon pois harteilta. Kaiken painon siis. Ja ilmeisesti myös vampyrismi, joka antaa sopivan taistelukyvyn apinantassun riivaamaa lesborakastajatartaan vastaan. Taistelukohtaukset ovat kaikki siististi toteutettuja ja nautinnollisia. Kaikki tytöt näkyvät hyvin Jinxin seksuaalista suuntautumista kuvaavassa kaaviossa:

 9/10

DMC. Kolmikko psykopaatteja, massamurhaajia, raiskaajia ja demoneita. Fanien mielestä. Oikeasti läski perverssi ilman sosiaalisia kykyjä, menestyksen kipeä huomiohuora ja totaalisen nössö keulahahmo, joka ei edes haluaisi soittaa metallia. Mutta jatkuva roolin vetäminen lavalla ja suosion kasvaessa moninaisissa fanitapahtumissa laittaa stressaantuneen Sou-kunin päässä persoonat sekaisin kuin Perfect Bluessa ikään, joka yhdessä DMC-fanien vähä-älyisyyden kanssa vastaa komediallisesta sisällöstä.

Detroit Metal City on yksi hauskimmista alakulttuuripiirejä kuvaavista sarjakuvista mitä olen lukenut, eikä se pelleile. Kaikille naurettavuuksille annetaan turpaan ja vedetään anaaliin niin metalli kuin nössöpop-puolella. DMC-ilmiöstä on syntynyt myös pari levyllistä oikein "loistavaa" musaa mangasta kotoisin olevan Death Recordsin kautta.

Anime oli hauskinta paskaa pitkään aikaan. Leffa taas lähinnä hävetti, koska nössöstä päähenkilöstä piti tehdä aivan hinttari ja kaikki parhaat palat animesta ja mangasta vetää pois. Lopun taistelu Gene Simmonsia vastaan oli vähän vetelä esitys, mutta kieltämättä hauskaa nähdä Gene leffassa, joka aika pitkälti perustuu Kissiin, Kiss-Armyyn ja niille vittuiluun.

Animen huumorin jälkeen loistavinta antia olivat DMC:n biisit, joista Satsugai oli varmastikin elokuvan paras veto.

Animelle 8/10

Leffalle 6/10

Ja anteeksi blogaustauosta. Intti loppui kaksi viikkoa sitten ja suhailin ylös-alas suomea hakien tyttöystävän tänne tampereelle ja nyt arki on ollut mitä on. Eikä oltu animeconissa, vaikka toinen puolisko olisi sinne halunnutkin. Plaa, plaa, plaa ja asiaan.

Eden of the East alkoi erittäin pirteällä ja tuoreella fiiliksellä, mutta tyssäsi vähän junnaamaan paikalleen ja paljon mielenkiintoista asiaa jäi leffoihin selvitettäväksi. Turhan harvat selecaot esitellään sarjassa hyvin, vaikka nimenomaan eri tavat toteuttaa yhteiskunnallisia intohimojaan valtavilla rahamäärillä olivat sitä jota sarjan alkumetreillä aloin odottamaan.

Loppu oli kieltämättä mielenkiintoinen rysähdys ja jätti paljon asiaa leffoihin odottamaan. Akiran tuhlattua rahansa tullakseen prinssiksi saadaan ekassa leffassa ainakin tutustua Sponsoriin. Kenties Mr. Outsideen seuraavassa. Vaikka Eden hieman pettikin odotukset oli se ehdottomasti miellyttävimpiä katselukokemuksia vähään aikaan.

7/10

Olipa kerran tosi kehittynyt ja sivistynyt kultainen heimo. Poukkoiltuaan galaksissa tarpeeksi pitkään nämä päättivät painua vittuun, mutta antoivat kolmelle kehittyneelle heimolle ennen lähtöään kyvyn matkustaa tähtien välillä. Nämä kolme olivat telepatia-orioituneet humanoidi Hopeat, hopeiden orjiksi jäävät ötökkä pronssit ja mechoiksi muuntuvat humanoidit nimeltä sankarilliset, joista lähes kaikki ilmeisesti kuolivat kotiplaneettansa tuhoutuessa lähes kokonaan.

Viides heimo, täysin tavikset rautaruukkilaiset, puolestaan oppivat matkustamaan tähtien välillä ilman isompien apua, ja tämäkös hopeaheimoa kyrpii. Holokaustinsa pelossa rautaheimon parhaat telepaattiset kyvyt (mm. Ghost Riderin silmiin katsominen) omaava prinsessa Dianeira lähtee etsimään Kultaheimon ruukkilaisille jättämää Sankari-heimolaista jonka he itse kasvattivat reilut 100 vuotta sitten, Agea.

Samaan aikaan sarjan vahvin ja heikoin puoli on päähenkilö. Age on keskenkasvuinen kakara, eikä ikävä kyllä kasva sarjan aikana oikeastaan nimeksikään. Toisaalta pirteä ja iloinen maailmojen tuhoaja voittaa emottavat vihollisensa (Kultaheput jättivät hopeille neljä mechaksi muuntautujaa, nodosta), mutta silti, olisin kaivannut selkeämpää kehityskaarta. Age kuitenkin tietää paljon, Kultaheebot, joita age sanoo isikseen, kertoivat käytännössä koko tulevaisuuden Agelle.

Age rinnallaan rautaruukin prinssit päättävät aloittaa täyden sodan hopeita vastaan, joka tulee kalliiksi sekä ihmishenkinä että maineen menetyksenä, kun vahingossa tulee Jupiterkin räjäytettyä maata vapauttaessa. Loppuratkaisu ei tule mitenkään yllätyksenä, mutta ei sen niin väliä. Heroic Age on tarinaltaan hieno ja onnistuu luomaan upean universumin historioineen kaikkineen. Taistelut ovat yhtä ilotulitusta ja Age on yksi helvetin tappokone johon ei tehoa kuin muut nodokset. Oikeastaam tykkäsin HA:sta enemmän kuin Terrasta, joka on jossain määrin kuitenkin samankaltainen messiaineen. Ihan jees avaruus fantasiaa.

 Monet anime-leffat tuntuvat usein jäävän kesken, ja saattaisivat toimia sarjoina paremmin. Joskus kuitenkin törmää sarjaan joka on niiiin hiiiidaaaaaa(haaaukootuss)ssss että tarina mahtuisi 90min leffaan. NTHT kärsii tälläisestä kohtalosta.

Jos kyse olisi leffasta olisi se kyllä hyvin lähellä Ghiblin tuotantoa. Yhdistelmä Nausicaa, punaista sikaa ja joku lentävä linna kaupan päälle. Maailmanlopun meiningit on meneillään, mutta jotenkin vielä toivottomammin kuin yleensä. Maailma tuntuu olevan sammumassa, kuihtumassa pois. Silti ihmiset hankkivat lapsia ja kasvattavat heitä elämään, joka ei tule ainakaan olemaan parempi kuin heidän omansa. Ja silti jotkut haaveilevat täydestä maailmanherruudesta ja onnistuvat elämään ylellisyyksissä.

NTHT kertoo toivosta ja sitkeydestä, joka tämän kuolevan maailman ihmisiä vaivaa. Päähenkilö Sho tipahaa meidän maailmastamme toiseen versioon ja onnistuu puhtaalla viattomuudellaan, periksiantamattomuudellaan ja absoluuttisuudellaan muuttamaan monen henkilön kuvaa maailmasta ja ihmisyydesta, erityisesti erään hieman vähemmän ihmisen.

Animaatio oli kaunista ja kalliin, vaikka hieman vanhentuneen näköistä. Ei moittimista. En nauttinut sarjan seuraamisesta pitkäveteisyyden vuoksi, mutta olen onnellinen että katsoin sen. Post-apokalyptiset animet ja leffat ovat aina sen arvoisia. 

Monesta syystä tämä Kurosawailu toi mieleen 90-luvun seikkailupelit, mutta tätä ei voi pitää sarjalle miinuksena. Päähenkilö tuntuu olevan aivan yhtä pihalla miljöönä toimivan Kimujukun pikkukaupungin menosta kuin katsojakin. Georgen ja Kimujukun yhteinen menneisyys paljastuukin vasta viime jaksoissa.

George saapuu ensimmäisessä jaksossa Kimujukun pikkukaupunkiin, jossa uskoo erään erityisen  junavaunun viisitoista vuotta sitten kadonneen. Kysymyste esittämisestä kuitenkin saa tässä kahden rikollisryhmän piinaamassa jakautuneessa kaupungissa nopeasti kummankin osapuolen huligaanit kannoilleen ja George joutuukin työskentelemään molemmilla puolilla välillä sodaksikin leimahtelevaa riitaa voidakseen tutkia mitä oikein tapahtui tuona kohtalokkaana yönä.

Youjinbou etenee hyvin hitaasti, mutta tasaisesti ja kuorii totuuden esille vasta viimeisillä jaksoilla. Lopussa kaiken paljastuessa epätoivoiset salaliittolaiset kuolevat yksi kerrallaan ja rauha palaa vaunun aarteen salaisuuden piinaamaan kaupunkiin. Fillereitä oli oikeastaan vain kaksi.

Hyvä sarja kaikille jotka nyt moisesta tunnelmasta diggaavat. Monta kertaa uskollisempi animenointi kuin seitsemän samuraita, mutta vähintään yhtä viihdyttävä. 

Nykyään tulee jo vaikka animea mitä mieleen kun aletaan puhua tulevaisuuden netistä. Tietenkin GitS ja Lain ovat automaatioita, mutta viime aikoina on tullut sekä kevyempää "post-nördäily" animea, kuten Dennou Coil, ja rankempaa vakavaa tietoyhteiskunta / jaetun tietoisuuden yhteiskunta ajatusta, kuten loistava Real Diver.

RD vertautuu tietysti heti ghost in the Shelliin, eikä tätä missään nimessä häpeile. Näkökenttään ilmestyy keskusteluikkunoita ja informaatiota ja tietoverkkoon "sukelletaan", tosin nyt hieman konkreettisemmalla tyylillä. Netti, siis Metal, ei enää olekaan puhelinpiuhoissa, vaan yhteyshiukkasissa mitä on kaikkialla, ja jotka yhdistävät maailman (ja eritoten meren) nettiin.

RD:n henkilökaarti koostuu tohtori Kushiman alaisuudessa pyörivästä Electronic Investigationista, joka työllistää päähenkilö Sotan ja tämän isän. Tohtori Kushiman hyvä vanha ystävä Haru herää viidenkymmenen vuoden koomasta kiitos verkkokelpoisten aivojen. 50 vuotta sitten Haru tutki Kushiman kanssa meren biorytmiä sukeltelemalla ja nyt invalidiksi jääneenä osoittautuukin mahtavaksi metallissa sukeltajaksi. Mereltä iskevän elektromagneettisen myrskyn tuhotessa voimalan ja asettaessa vanhainkodin muut vanhukset vaaraan Haru käynnistää varageneraattorit Sotan pikkusiskon Minamon auttaessa. Minamosta tuleekin Harun avustaja sarjan ajaksi ja perhedraamaa riittää.

Sarjan tapahtumat sijoittuvat Kushiman luomalle keinotekoiselle saarelle, joka käsittää ison saaren ja kaupunkimaisen merenalaisen tutkimuskeskuksen, joka toimii koko maailman metallin keskuksena. Saari on yksi iso investointikohde kaikille maailman rikkaille ja käytännössä monissa kohdin joudutaankin pelaaman sen säännöillä jolla raha on.

Suurin osa jaksoista on episodimaisia jonkun yksittäisen verkkoon liittyvän ongelman ratkomisia ihmissuhdedraaman seassa. Sota seurustelee missistä saaren eduskunnan puheenjohtajaksi siirtyneen naisen kanssa, mutta rakastuukin tämän (20 vuotta nuoremman version) mukaan rakennettuun Harua palvelevaan ja suojelevaan androidiin. Minamo rupeaa tuntemaan Harua kohtaan vähän liikoja. Sotan ja Minamon isä joutuu ottamaan syyt niskoilleen Metallin katkoksesta ja menettää asemansa EI:ssä, ja pääsee vähän työnarkomaniastaan.

Lopussa on puolipakollinen muutaman jakson maailmanpelastus finaali ja RD:n hauska luonnon ja teknologian yhteyttä käsittelevä juonikuvio saa huippunsa.

Minä tykkäsin RD:stä, tälläinen nörtti kun olen. Varmaankaan ei ole kaikkien juttua kuunnella puuduttavia keskusteluja milloin mistäkin teoreettisesta, mutta jos GitS nappaa niin varmaan kuka vaan on kuin kotonaan. Tai lomalla etelässä.

Narkkarille ei pitäisi antaa lisää. Wowiin ei saisi tehdä lisäosia, heroiinia ei saisi tuoda maahan, vaan antaa lapsien tyytyä subuun ja kaiken alkoholin pitäisi maistua lasolilta, eikä vaan peten isän pontikan. Onneksi näin ei ole..

Minä vittu rakastin Legend of Galactic Heroesia sen vammaista nimeä myöten niin LONG TIME että olen katsonut kaiken siihen liittyvän kahdesti. Joku surullinen ihminen saattaa ilkkua että sehän oli pelkkä otascifinörtin vastine kauniille ja rohkeille, MUTTA ON VÄÄRÄSSÄ SE ON PARASTA JA HIENOINTA TARINANKERRONTAA KOSKAAN.. 20th century Boyssien jälkeen ^^’.

Joten kun narkkari kuulee, että sama ohjaaja on tekemässä samaa shittiä uudella maulla ja tarinalla viimeisimpien tehosteiden kera, alkoi minulla odotus. Intissä odottamiseen tottuu, mutta kun vihdoin sain ensimmäiset jaksot katsottua en enää halunnut venata sekunttiakaan. Kaikki tuntuu ainakin vielä paremmalta kuin koskaan ennen.

Tytanian Klaani hallitsee käytännössä koko galaksia sotilaallisella ja taloudellisella mahdillaan. Näin on ollut jo parisataa vuotta. Mutta sitte nuori Duke Ariabart menee ylimielisyyttään mokaamaan taistelun mitättömän planeetan mitättömämpää amiraalia Van Hyulickia, joka onnistuu juonittelemaan Ariabartin joukot ansaan, JA KOKO GALAKSI saa päähänsä että heillä olisi chäänssejä iskujen vaihtelussa suurten poikien kanssa. Ja maailmankaikkeus ajautuu sotaan… Mikäs vittu sen ihanampaa!!

Toivon todella ettei tämä pääty koskaan, ja alan tehdä episodipostauksia kunhan ehdin.

Minä vittu rakastan hyviä brassileffoja ja niitä viime vuonnakin sai kivan kasan, mm. Tropa de Elite ja City of Men. Niissä on oma tunnelmansa, joka kumpuaa maan monirotuisesta, korruptoituneesta ja epätasa-arvoisesta historiasta. Kun heitetään tuo fiilis animeen saadaan Michiko to Hatchin.

Hana on orpotyttö, joka on elänyt tähänastisen surkean elämänsä papin paskiaisen ja tämän kusipäisten kakaroiden ilkivallan ja kidutuksen alaisena. Onneksi äippä päättää karata vankilasta ja tulla morjenstamaan.

Ja sitten matkustelemaan ja faijaa ettimään. Kulkupelinä kuvan ihanuus, jollaista ikävä kyllä ei taida kovin montaa oikeasta maailmasta löytyä, mutta ei perkele tuosta kumpusi ideaa päähän kehittymään.

Sitten Hanasta tulee Hatchin ja Michikosta paljastuu aina vain lisää mielenkiintoista tavaraa. Kuten joku kakkajuttu. Hyi. Mutta tähän asti ollaan seurattu Michikon ja Hatchinin suhteen kehittymistä ja näiden vielä satunnaisilta tuntuvien tuttavuuksien elämän pikku kommelluksia tavalla joka saa matkustelussaan mieleen jopa Monsterin. Mafialeikistä kuitenkin on kyse, joten eiköhän tämä (melko paljon itseensä Black Lagoonin Revyltä lainannut (tietysti joku kohta itkee että Revy oli toisen hahmon kopio, KUOLKAA)) antisankaritar alkaa räiskimään järjestäytynyttä rikollisuutta nippuun ennemmin tai myöhemmin. Sitä odotellessakin MtH on täyttä rautaa.

Olin ihan varmasti viimeinen ihminen, joka vihdoin päätti uhrata kaksikymmentä minuuttia tälle kauniille teokselle, joka yhdistelee kahta minulle mielekästä teemaa: maailmanlopun jälkipyykkiä ja nörttitouhuja.

Tietotekniikka työllistää molemmat Pale Cocoonin päähenkilöt ja tulevaisuuden teknologia onkin tehty kauniiksi katseltavaksi. Vaaleasta taustasta tulee mieleen matrixin siionin tulliviranomaisten virtuaaliset "työpöydät". Toisin kuin vaatetus, teknologia on hypellyt kauaksi tästä ajasta ja kirjan merkitys onkin muuttunut tarkoittamaan kirjanomaista läppäriä.

Maailma loppui saasteisiin. Se nimenomaan loppui. Enää on jäljellä vain merkityksetöntä olemassaoloa menneisyyttä pala palalta arkistoiden. Tästä asetelmasta saadaan kaunis tausta kevyelle rakkaustarinalle. Lopussa kuitenkin tulee pieni pala toivoa tulevaisuudesta.

Visuaalisesti ova on kaunis kuin mikä. Digitaalista informaatiota ja oikeaa maailmaa asetellaan kauniisti päällekkäin. Kaikki on tehty kauniisti. Pale Cocoon on hyvän olon anime, joka sopii pituuteensa hyvin eikä vaadi sen pidempiä selityksiä.