Otan nyt verrokeiksi teiniromanssilla täytetyn animeleffan ja saksalaisen trillerin. Miksi? Molemmissa hypitään ajassa taaksepäin ja nähdään miten pienet muutokset voivat jättää merkittävät jäljet. Erojakin löytyy. ToKS:ssa päähenkilö on hyvin tavallinen tummahiuksinen koulutyttö, joka kykynsä tajuttuaan käyttää sitä jatkuvasti selvitäkseen hankalista tilanteista. Lola taas on kirkkaan punaisissa hiuksissaan hyvin erikoinen vähän tyttö, jolle tulee kiire löytää jostain 100 000 saksan markkaa kun poikaystävä meni hukkaamaan kuljettamansa huumerahat. Lola hyppää ajassa taaksepäin ainoastaan kun itse tai poikaystävänsä on heittämässä veivinsä.

Tyylillisesti leffat ovat kaukana toisistaan. ToKS:ssa kaikki kuvataan hyvin arkisesti ja seesteisesti, kun Lola Renntissä keskitytään nopeuteen, jota korostetaan monipuolisilla kuvaustekniikoilla. ToKS:n musiikki on klassista ja pianon soittoa kun Lolassa musiikki on elektronista ja taas kerran hyvin nopeaa.

Kuitenkin eroista huolimatta leffat leikkivät samalla jälkiviisauden ajatuksella. Entä jos elämänsä tilanteet voisi käydä läpi uudestaan ja uudestaan kunnes lopulta saa kaiken loksahtamaan paikoilleen oikein? Molemmissa myös näkyy miten pienillä muutoksilla kaikkien elämät saavatkin erilaisen suunnan.

Molemmat elokuvat ovat kaikin puolin loistavia ja suosittelen niiden katsomista sekä animenöröille että leffafriikeille. Peräkkäin katsottuna ne tasapainottavat toisiaan mukavasti ollen kuitenkin jossain määrin samasta aiheesta kertovia.

Yo-juhlat ja muut riehumiset tekivät vähän taukoa tuijotukseen. Nyt on ollut hieman scifiä tiedossa kun aloittelin katsomaan Bokura Noa ja Toward Terraa, mutta niistä lisää kun saan katsottua ja jotain pohdintaa scifi-animen maailmojen asetelmista.

Jyu Oh Sei kertoo veljeksistä, jotka eräänä päivänä vain sattuvat löytämään tositositosi-tärkeät tiedemiesvanhempansa kuolleina ja joutuvat erikoisjoukkojen tainnuttamiksi. Herätessään Thor ja Rai ovat Chimeralla, Peto Kuninkaan (Jyu Oh’n) planeetalla. Opittuaan planeetan tavat ja normit toinen veljeksistä kuolee jättääkseen selviävälle (luonnonvalinnalla valokoiduista ihmisnäytteistä rakennetulle uuden superyli-ihmisrodun kantaisä päähenkilölle) Thorille lisää traumoja tämän kaivatessa tuikitavallista tusina "kaksois"-veljeään Raita.

Chimeran yhteiskunta toimii rinkien varassa, joihin planeetalle lähetettävät vaaralliset rikolliset ja muut ihmiset kerääntyvät ihonväriensä mukaan. Rinkien johkossa on kolme henkeä: Eka, Toka ja Kolmas. Eka nimittää Tokan ja kolmannen. Kuka tahansa voi haastaa Ekan tappeluun Ekuudesta. Jos joku Eka tappaa kaikkien muiden rinkien Ekat tulee hänestä Peto Kuningas ja hän pääsee Peto Kuningas varastoon. Simppeliä?

Naisia Chimeralla on vähänlaisesti, joten nämä saavat päättää kenen kanssa haluavat lapsia. Naiset ovat muuten erillään miehistä ja pitävät omia rinkejään. Parittelu tapahtuu tiettynä aikana, johon mennessä naiset nimittävät lapsilleen miehet. Vähän hassua kilpailua geenien selviämisestä ja suvun jatkamisesta siis.

Juuousei olisi ollut hauska hieman hitaampana tarinana. Planeetta hauskan tappavan luontonsa kanssa oli mielenkiintoinen seurattava, mutta kun oli niin kiire päästä avaruuteen juttelemaan diktaattori Odinin kanssa että ajassakin piti hypätä neljä vuotta, ei luppoaikaa 11:sta jaksossa saatu. Yksi kesä, yksi kasvien hieno kukkaan puhkeaminen ja yksi talvi. Paritteluakaan ei nähty eikä oikein selvinnyt mihin vuodenaikaan se sijoittui.

Kokonaisuutena melko pikainen ja nopeatempoinen scifi-seikkailu, joka ei kuitenkaan innostanut tarpeeksi että olisin halunnut lukea mangaa pidempien tarinoiden toivossa. Moraalitarinana Jyu Oh Sei oli melko mitäänsanomaton teos, mutta maailma oli sen verran mielenkiintoinen että sen mielellään loppuun katsoi. 

Miten 18-vuotias punkkariksi leimautunut poika voi katsoa lähes 30 vuotta vanhaa tyttöjen saippuaoopperamaista animea kyseenalaistamatta miehisyyttään? Tyttöystävänsä kanssa tietenkin! 40 jaksoa nostalgisen näköistä kertomusta rakkaudesta, vallasta, rahasta, rikkaasta eliitistä ja onnekkaista tuhkimoista menivät helposti hyvässä seurassa. Spontaaneja naurahduksiakin tuli vain blingbling-tehosteiden runsaasta käytöstä ja tunnarin välillä jatkuvasta toistamisesta.

Lady Oscar sijouttuu 1700-luvun lopun Ranskaan. Marie Antoinetin ollessa matkalla Itävallasta Ranskaan kelpaa hänen puolustajakseen vain paras mitä ranskalla on tarjota: 14-vuotias kenraalin tytär. Tarina on melko lailla tämän: Joku juonittelee Marie Antoinettia vastaan, kansa buuaa nälissään, Oscar pelastaa tilanteen. Toista kunnes giljotiinin terä kohtaa kuningattaren kaulan.

No reiluuden nimissä on myönnettävä että Ranskan suureen vallankumoukseen johtanutta historiaa sivuava tarina on kohtuullisen mielenkiintoinen, mutta toiston tuntua on jatkuvasti. Lisäksi historiallisen "tarkkuuden" nimissä mitään ei viedä loppuun asti, vaan monet seikat jäävät auki. Versaillesin herttua on laitettu pääpahiksen rooliin, mutta tämäkään ei monista vaiheistaan huolimatta joudu teoistaan vastuuseen. Lopussa Oscar ja André vain kuolevat rakastavaisina vallankumouksen puolesta taistellessaan.

Lady Oscar sopii varmasti monille ja sillä on hyvät puolensa, mutta minulle se oli melko pitkästyttävä kokemus. Arkki kerrallaan hitaasti eteenpäin surraaminen ei ole kivaa kun tietää aina jaksoa ennen mitä tapahtuu. Edelleen, sopii varmasti monille.