DMC. Kolmikko psykopaatteja, massamurhaajia, raiskaajia ja demoneita. Fanien mielestä. Oikeasti läski perverssi ilman sosiaalisia kykyjä, menestyksen kipeä huomiohuora ja totaalisen nössö keulahahmo, joka ei edes haluaisi soittaa metallia. Mutta jatkuva roolin vetäminen lavalla ja suosion kasvaessa moninaisissa fanitapahtumissa laittaa stressaantuneen Sou-kunin päässä persoonat sekaisin kuin Perfect Bluessa ikään, joka yhdessä DMC-fanien vähä-älyisyyden kanssa vastaa komediallisesta sisällöstä.

Detroit Metal City on yksi hauskimmista alakulttuuripiirejä kuvaavista sarjakuvista mitä olen lukenut, eikä se pelleile. Kaikille naurettavuuksille annetaan turpaan ja vedetään anaaliin niin metalli kuin nössöpop-puolella. DMC-ilmiöstä on syntynyt myös pari levyllistä oikein "loistavaa" musaa mangasta kotoisin olevan Death Recordsin kautta.

Anime oli hauskinta paskaa pitkään aikaan. Leffa taas lähinnä hävetti, koska nössöstä päähenkilöstä piti tehdä aivan hinttari ja kaikki parhaat palat animesta ja mangasta vetää pois. Lopun taistelu Gene Simmonsia vastaan oli vähän vetelä esitys, mutta kieltämättä hauskaa nähdä Gene leffassa, joka aika pitkälti perustuu Kissiin, Kiss-Armyyn ja niille vittuiluun.

Animen huumorin jälkeen loistavinta antia olivat DMC:n biisit, joista Satsugai oli varmastikin elokuvan paras veto.

Animelle 8/10

Leffalle 6/10

Olipa kerran sunnuntai-ilta (pari viikkoa sitten..) ja päätin käydä katsomassa kaikkien kehuman Watchmenin. Kuulemani perusteella tietenkin odotin useita mielenkiintoisia tavis-supersankareita, syvällistä ja kehittyvää juonta, jossa olisi yli yksi juonenkäännettä ja kunnon annosta kasarimenoa. Oikeastaan yksikään näistä odotuksistani ei täyttynyt, mutta ei Watchmen huono elokuva ollut. Tuomiopäivän kello näyttää melkein keskiyön ydinsotaa vuonna 1985 nixonin istuessa ties monettako kauttaan ja maailmanloppu näyttää varmalta. Watchmeniksi itseään aiemmin kutsunut joukko menettää entisen jäsenensä Koomikon yön pimeydessä ja loppuja alkaa pelottaa henkikullan puolesta. Nämä egoistit päätyvät lopputulokseen että heidät yritetään listiä, etteivät he estäisi ydinsotaa. Alkaa johtolankojen perässä juokseminen porukan taustaa valottavien flashbackkien säestämänä.

Elokuvan päätyttyä ajoin kotiin tuntien itseni pirteäksi ja aloin katsoa Mamoru Oshiin uusinta tuotosta, Sky Crawlerssia, ajatellen sen kertovan vain teini-ikäisistä taistelulentäjistä. Sainkin kaksi tuntia seesteistä tarinankerrontaa, moniulotteisia hahmoja, upeita ilmataisteluita ja maisemia (tämä oli varmasti yksii kauneimmista näkemistäni leffoista), ja ennen kaikkea helvetin hyvin luodun maailman. Geneettisen pelleilyn tuloksena osa lapsista ei kasva aikuisiksi ja kuoltuaan syntyvät uudelleen ilman muistojaan. Toisen maailmansodan jälkeen länsimaissa todettiin että jatkuva sota on äärimmäisen tarpeellista sekä viihteenä, että muistutuksena, ja mikäs sen kätevämpää kuin ulkoistaa tämä aktiviteetti suuryrityksille ja kuolemattomille lapsiaikuisille, killer children kildreneille.

Watchmenin päähenkilökaarti koostuu  viidestä taviksesta ja yhdestä yliluonnollisesta olennosta, jonka syyt liittyä vietnamissa tapaamansa sosiopaatin "supersankari" jengiin oikeastaan jäivät epäselviksi. Dr. Manhattan näkee tulevaisuuden, pystyy tekemään mitä tahansa haluaa, muuttamaan kokoaan, jakautumaan ehkä äärettömän moniksi kopioikseen, eikä ole enää 40 vuoteen ollut lähelläkään ihmistä. Eikä tunnu välittävän niin hirveästi maailman kohtalosta, mutta yrittää tarjota ratkaisuksi ääretöntä energianlähdettä.

Elokuvan kaksi mielenkiintoista hahmoa ovat synkkä katujen vartija Rorschach, joka vihaa ihmisyyttä täysin rinnoin ja rankaisee kaikkia rikollisia äärimmäisen raa’asti ja hihittävä asehullu Koomikko, joka tykkää ampua ihmisiä. Ja Kennedyjä. Loput kaksi sankaria ovat tylsiä yksiulotteisia hyviksiä itsetunto- ja rakkausongelmineen. Pahiksen ei pitäisi tulla yllätyksenä (oliko oikeasti missään kohtaa vaihtoehtoja??) ja onkin oikeastaan hyvin kasarinen, rikas, menestyvä, kuuluisa, urheilullinen ja älykäs. Vähän kuin Alexander Stubb.

Tarinassa on tarpeeksi pureskeltavaa, että tämä on katsomisen arvoinen leffa, vaikka ei elänytkään hypen synnyttämiin odotuksiin.

Sky Crawlerssin päähenkilöinä ovat toisen sotivan firman kentän/tukikohdan komentaja ja elokuvan alussa sinne komennettu lentäjä. Komentajalla on lapsi, joka pian on yhtä vanha kuin miltä komentaja näyttää. Lentäjä ei muista menneisyydestään mitään. Komentajan kerrotaan ampuneen edellisen lentäjän, jonka tilalle uusi tuli. Nämä kaksi rakastuvat. Paljon angstia, surullisuutta, haikeutta.. kumpikaan ei tunne elävänsä.

Tarina liikkuu eteenpäin kauniisti, enkä halua enempää paljastaa, mutta katsokaa Sky Crawlers jos ette nukahda ensimmäisen kymmenen minuutin aikana. Se on helvetin palkitseva. Maailma on hieno yhdistelmä 50-lukua ja nykyajan pelottavia tulevaisuuden visioita, sekä perinteisiä dystopioita, mutta se on sitä nimenomaan vain pienelle osalle ihmisistä. Muille se on viihdettä.

Hieman erilainen Punahilkkasatu.

Jin Roh on osa Mamoru Oshiin Kerberos-saagaa, johon minun on pitänyt syventyä paremminkin jo pitkän ajan. Pitkä tarina lyhyeksi, toisen maailmansodan jälkeen Japanin talous romahtaa täydellisesti ja maa on vaipumassa sekasortoon. Mellakoivia massoja vastaan tarvitaan väkivaltayksikkö, mutta se ei voi olla osa poliisia tai armeijaa rauhansopimuksen takia. Ratkaisuna onkin paramilitaristinen joukko nimeltä Kerberos. Vähän kun Hellsing ilman vamppyyrejä haarniskoilla ja isoilla pyssyillä.

Jin Roh alkaa kun päähenkilö Fuse on estämässä terroristien aktiviteettejä suuren mellakan aikana viemäreissä ja törmää pikku punahilkkaan, joka päättääkin räjäyttää itsensä kantamallaan pommilla Fusen ollessa kyvytön ampumaan nuorta tyttöä. Tästä mokasta Fuse päätyy uudelleen koulun penkille.

Vieraillessaan kuolleen tytön muistopaikalla Fuse törmää tämän siskoon ja nämä kaksi viettävät aikaa lopulta rakastuen toisiinsa, vaikka kumpikaan ei ollut leikissä mukana täysin viattomin aikein. Poliisin muut haarat juonivat kaataakseen Kerberoksen ja Kerberoksen sisäinen Wolf Brigade -joukko juonii suojellakseen omaa järjestöään. Nämä tavoitteet kohtaavat kun Fuse taistelee moninkertaista vihollista vastaan taas kerran viemäreissä. Voi sitä päivää kun joku keksii sisällyttää hajun elokuvanautintoon.

Elokuvan loppu onkin sitten todella surullinen ja vaikea, mutta tietyllä tavalla OIKEA tapa lopettaa tämä surullinen rakkaustarina. Susihukka syö punahilkan.

Otan nyt verrokeiksi teiniromanssilla täytetyn animeleffan ja saksalaisen trillerin. Miksi? Molemmissa hypitään ajassa taaksepäin ja nähdään miten pienet muutokset voivat jättää merkittävät jäljet. Erojakin löytyy. ToKS:ssa päähenkilö on hyvin tavallinen tummahiuksinen koulutyttö, joka kykynsä tajuttuaan käyttää sitä jatkuvasti selvitäkseen hankalista tilanteista. Lola taas on kirkkaan punaisissa hiuksissaan hyvin erikoinen vähän tyttö, jolle tulee kiire löytää jostain 100 000 saksan markkaa kun poikaystävä meni hukkaamaan kuljettamansa huumerahat. Lola hyppää ajassa taaksepäin ainoastaan kun itse tai poikaystävänsä on heittämässä veivinsä.

Tyylillisesti leffat ovat kaukana toisistaan. ToKS:ssa kaikki kuvataan hyvin arkisesti ja seesteisesti, kun Lola Renntissä keskitytään nopeuteen, jota korostetaan monipuolisilla kuvaustekniikoilla. ToKS:n musiikki on klassista ja pianon soittoa kun Lolassa musiikki on elektronista ja taas kerran hyvin nopeaa.

Kuitenkin eroista huolimatta leffat leikkivät samalla jälkiviisauden ajatuksella. Entä jos elämänsä tilanteet voisi käydä läpi uudestaan ja uudestaan kunnes lopulta saa kaiken loksahtamaan paikoilleen oikein? Molemmissa myös näkyy miten pienillä muutoksilla kaikkien elämät saavatkin erilaisen suunnan.

Molemmat elokuvat ovat kaikin puolin loistavia ja suosittelen niiden katsomista sekä animenöröille että leffafriikeille. Peräkkäin katsottuna ne tasapainottavat toisiaan mukavasti ollen kuitenkin jossain määrin samasta aiheesta kertovia.

Mangasta animeksi on täysin normaali tuotantokuvio japanissa kaiken ikäisille suunnatun viihteen kohdalla, mutta länsimaissa sarjakuvista tehdyt piirretyt ovat lähes poikkeuksetta lapsille suunnattuja jopa Batmanin kaltaisten "aikuisten sankareiden" kohdalla. Elokuvat ova tässä suunnassa se aikuisten media, mutta sarjakuvaleffat ovat yleensä olleet karmeaa kuraa.

Toiminnan siirtäminen paperilta filmille on vaikeaa, eikä onnistu edes pelkällä cgi-kuralla. En edes aloita siitä miten täydellisen paska elokuva Transformers kaikin puolin oli, mutta erityisesti jäi mieleen surkeat robottitaistelut. Mecha-animea puoli ikääni katsoneena en ollut edes pettynyt, olin mykistynyt.

Iron Man oli puolestaan paljon parempaa cgi-kuraa. Juoni oli tylsä ja suoraviivainen, näyttelysuoritukset olivat kohtuu kuraa, dialogi oli väkinäistä, mutta teknovempeleet ja taistelut olivat kieltämättä saatanan viihdyttäviä. Rautamies on kuitenkin ohut supersankari, kuten marvelille tyypillistä, enkä usko jatko-osienkaan nostavan tätä leffaa minkäänlaiseksi klassikoksi.

Batman on kuitenkin jotain muuta. Gotham on jotain muuta. Sarjakuvantekijät ovat huomanneet tämän ja olemme saaneet nauttia Frank Millerin ja muiden mestareiden lepakkotuotoksista, mutta Leffarintamalla on ollut surkeampi tilanne. 60-luvun campahtavan sarjan jälkeen saatiin 80- ja 90-lukujen taitteessa kärsiä Tim Burtonin tuotoksista. Jack Nicholsonin Jokeri ja Danny DeViton Pingviini olivat kauniisti sanottuna todella paskoja pahiksia. Myöhempien osien Kaksinaama, Jäämies ja Arvuuttaja vielä surkeampia. Lepakkomies ja ihmepoika olivat vain simppeleitä erikoisiin pukuihin tungettujen "pahojen ihmisten" turpiin lyöjiä. Mutta sitten tuli Christopher "Memento" Nolan.

Batman Begins oli toiseksi paras länsimainen sarjakuvafilmaus koskaan, ykkösen tietenkin ollessa Sin City. Ensimmäistä kertaa saadaan selkeä selitys lepakon taidoille ja luodaan elokuvissa ennennäkemätön Batman. Ei sankari, vaan Laki kaupungissa ilman lakia. Jotain johon uskoa. Henkilöllä ei ole paskankaan väliä, symbolilla on.

Batman Beginssin pääosassa oli alusta loppuun Balen Lepakko. The Dark Knightissa puolestaan Ledgerin Jokeri, joka ei tällä kertaa naurata. I shit you not, kyse on ehkä pelottavimmasta pahasta ruudulla Anton Chigurhin jälkeen. Jigsaw voi tunkea nukkensa perseeseensä, kun Jokeri leikkii tv-ruudulla Batmanin kopioijan kanssa kylmät väreet tuntee varmasti. Ledger ansaitsee kiitokset roolistaan, mutta tulos on yhtälailla käsikirjoittajan ansiota. Jokainen Jokerin liike on laskelmoitu ja jokaiselle suunitelmalle on varasuunnitelma. Kaikki menee hänen tavalla tai toisella hänen tahtonsa mukaan ja jopa lopussa Jokeri voittaa.

Elokuvan kestää tosiaan sen kaksi ja puoli tuntia, mutta se täytetään niin monella käänteellä ja tilanteella ettei kyllästymään pääse. Toiminta on samaa laatua kuin Beginssissä, eli jopa uskottavaa. Tukevat näyttelijät ovat kultaa, jopa scifin puolelle menevät laitteet rautaa (tai polykarbonaattia, who knows) ja arkkitehtuuri sitä mitä luulisikin.

Leffasta puuttuu täysin ajantaju, joka tässä genressä olisi tarpeellista. Pienempia hahmoja ei rakenneta tarpeeksi ja Gotham Knightista tutut etsivätkin jäävät etäisiksi, samoin rikollispomot. Petos ja korruptio ei tuntunut suoraan sanottuma missään tämän puutteen vuoksi. Bruce Waynen kännykkäverkon varaan rakennettu täydellienn 1984-mallin valvontajärjestelmä jäi aivan liian pieneksi ja päälle liimatuksi juonielementiksi. Jokeri on kaaos, Batman järjestys ja Batman eteni totalitarismiin asti suojellakseen järjestystä Jokerin terrorismin vuoksi. Täydellinen vastakkainasettelu, mahtava dystopinen tulevaisuuden visio, mutta sitä hyödynnetään vain pinnallisesti pikkuhetken ajan lopussa ilman hahmokehitystä tai tarkempaa pohdintaa. Sääliksi käy.

Lisää monen ohjaajan projekteja! Neo Tokyo on kolmesta tarinasta koostuva kokonaisuus, joka on oikeastaan toisin kuin monet muut samantyyppiset elokuvat (esim. Memories) looginen kokonaisuus. Vaikka kaikki osat osat ovatkin hienoja, nousee kuitenkin yli muiden Otomon ohjaama Construction Cancellation Order.

Toimistotyöntekijä lähetetään viidakkoon huolehtimaan siellä jatkuneen rakennustyön lopettamisesta. Rakennustyö kuulostaa kuitenkin hieman vähättelyltä, koska kyse on massiivisesta kaupungista, jonka tarkoituksena on kerätä jotain tarpeellista resurssia viidakosta. Ja lopettaminen.. ainahan saa yrittää.

Rakentajina eivät olekaan ihmiset vaan arvokkaat raksarobot. AY-liikehenkeä ja ylpeyttä työstään näillä kuitenkin on enemmän kuin yhdelläkään bolsevikilla, ja rakennustyötä haittaavaa elementtiä kohtaakin pian pulteista ja piirilevyistä koostuva dietti.

Tunnelma on koko noin 30min pituisen osan ajan painostava ja väistämätöntä mieletöntä kehitystä kuvataan raa’an karusti. Lopun käänne vääntää vielä veistä haavassa ja jättää tasaisessa tahdissa hakkaavan kehityksen vasaran kalkkeen kummittelemaan päähän.

Kawajirin The Running Man muistuttaa enemmän miehen uudempaa Animatrixilla ollutta World Recordia kuin Arnoldin samannimistä leffaa. Toimittaja huomaa voittamattoman rallikuskin kykyjen takana olevan jotain yliluonnollista, joka lopulta on vienyt tältä järjen. Kaunista katseltavaa ja hyvä idea, mutta hieman hidas kerronta.

Rintaron Labyrintti-tarina, jonka sisään kaksi muuta tarinaa upotettiin on täyttä happokamaa hyvällä tavalla, mutta ei tarpeeksi happoista ylittämään jotain muita viimeaikoina katsomiani leffoja. Varmasti toisella katselukerralla aukeaa vähän paremmin. 

Baccano!:n katsoin eilen oikeastaan yhdellä istunnolla, mutta muuten nämä tämänpäiväiset ovat olleet muutama viikko sitten katsottuja sarjoja, joista otan vielä muutaman käsittelyyn ennen pelkästään tuoreesta muistista kirjoittelua. Mutta nyt jotain juuri katsottua. 

Country of Illness on toinen Kino no Tabin jatkoksi tehty "elokuva" ja se kestää puoli tuntia kuten edeltäjänsäkin. Pitää nyt tehdä selväksi: Minä pidän Kino no Tabista hyvin, hyvin paljon. Mielenkiintoiset totalitääriset yhteiskunnat osoittavat hienosti miten käy kun ihmiset eivät kritisoi elinympäristöään, vaan nostavat sen muiden yläpuolelle, oli se kuinka mieletön tahansa. Monet jaksot kummittelevat vieläkin mielessä, vaikka viime katselukerrasta on jo yli puoli vuotta.

Tästä kaikesta johtuen ei ole kiva huomata että Country of Illness on vain heikko lisäjakso sarjalle. Sen ainoat avut ovat korkeamman budjetin tuoma visuaalinen herkku, jolla kyllä herkutellaankin kunnolla. Eristetyn kaupungin arkkitehtuuriin on panostettu, tarinaan puolestaan ei.

Kino lähtee mestarin luota hermeksen kanssa ja päätyy mutkien kautta täysin ulkomaailmasta eristäytyneeseen kaupunkiin, jonne kulkiessaan niin Kino kuin Hermeskin puhdistetaan täysin. Maata vaivaa outo sairaus, josta ei sen enempää puhuta. Sairauteen ollaan kuitenkin kehittämässä lääkettä, jonka varaan monet laittavat toivonsa.

Sen sijaan puhutaan paljonkin pioneereistä, joihin pääsevät vain terveimmät yksilöt. Nämä sitten lähetetään kaupungin ulkopuolelle maata viljelemään ja jokaisen kaupungissa asuvan unelmana onkin päästä maalaiseksi. Nämä pioneerit kuitenkin lähetetään farmille vähän eri merkityksessä.

Kinon etsiessä näitä keskustan kunnanvaltuutettuja hänelle selviää että heitä - ylläri pylläri - käytetään kaupunkilaisten sairauden parantamiseen. Uhraamalla osan ihmisistä pelastetaan suuri osa ihmisistä? Soylent pills are people? Reaalipolitiikkaa?

Tarinassa ei tosiaan ole mitään uutta eikä oivaltavaa ja kinokin päättää vain jatkaa matkaansa. Elokuva sijoittuu aikajärjestyksessä viimeisen jakson jälkeen, koska kinolla on ‘metsämies’ mukanaan, mutta koska kino lähtee mestarin luota, ennen varsinaista matkaa. Tämä myös vahvistaa viimeisen jakson olleen erillinen reissu.