Olin ihan varmasti viimeinen ihminen, joka vihdoin päätti uhrata kaksikymmentä minuuttia tälle kauniille teokselle, joka yhdistelee kahta minulle mielekästä teemaa: maailmanlopun jälkipyykkiä ja nörttitouhuja.

Tietotekniikka työllistää molemmat Pale Cocoonin päähenkilöt ja tulevaisuuden teknologia onkin tehty kauniiksi katseltavaksi. Vaaleasta taustasta tulee mieleen matrixin siionin tulliviranomaisten virtuaaliset "työpöydät". Toisin kuin vaatetus, teknologia on hypellyt kauaksi tästä ajasta ja kirjan merkitys onkin muuttunut tarkoittamaan kirjanomaista läppäriä.

Maailma loppui saasteisiin. Se nimenomaan loppui. Enää on jäljellä vain merkityksetöntä olemassaoloa menneisyyttä pala palalta arkistoiden. Tästä asetelmasta saadaan kaunis tausta kevyelle rakkaustarinalle. Lopussa kuitenkin tulee pieni pala toivoa tulevaisuudesta.

Visuaalisesti ova on kaunis kuin mikä. Digitaalista informaatiota ja oikeaa maailmaa asetellaan kauniisti päällekkäin. Kaikki on tehty kauniisti. Pale Cocoon on hyvän olon anime, joka sopii pituuteensa hyvin eikä vaadi sen pidempiä selityksiä.

Ilmestyskirja on nössöille ja paholainen on pelkkä surkea pikku runkku Yasunori Katon rinnalla. Tässä on tuhoa ja vihaa vaikka muille jakaa ja pentagrammeja enemmän kun Hellsingissä. Tokiota pistetään palasiksi urakalla kunnon kasari-tyyliin. Myös musa menee kauniiksi kitaran vingutteluksi okultismin ollessa kovimmillaan. Asiaa.

Jokainen OVAn jakso kertoo Katon uudesta tempusta ja jokaisessa on hieman eri ihmiset megalopolista pelastamassa. Keskeisinä kuitenkin pysyy virkamiesperhe, jonka insestityttäreen Kato tunkee sekä oman kirouksensa että Tokion kanssa viha/rakkaus-suhteessa elävän jumalan hengen itseään auttamaan monimutkaisissa laskutehtävissä kuun tipauttamiseksi maahan. Muunmuassa.

OVA tosiaan on toodeella kasarimainen ja henkilöitä ei hirveän hyvin esitellä, niitä vaan on ihan vitusti. Osa tosin kuolee tai tappaa itsensä, joka vähän yksinkertaistaa asioita. OVA kertoo tarinaa monen vuoden ajalta Japanin teollistumisen tienoilta päättyen siihen 30-luvun taitteeseen. On sotaa kiinassa ja muuta imperialistista kivaa.

4 x 45min tarkoittaa kolmea tunnillista viihdettä. Varoituksen sana: Junassa ei kannata katsoa tissit paljaana käytävää lopputaistelua konnarin kävellessä ohi. Varsinkaan lasten vaunussa. Ei tykännyt hyvää. Alastomuus on hyvällä maulla tehtyä ja hentsahtaviin nännin nöpötyksiin ja hiplailuihin mennään melko vähän, mutta silloinkin asiallisesti. Tulinen loppusuudelma pelasti taas kerran maailman. Kaunista.

Twilight Q oli ova, josta piti tulla animeohjaajille tilaisuus esitellä taitojaan. Ova kuitenkin loppui jo kahden jakson jälkeen. Nämä seuraavat melkolailla nimestä selvän amerikkalaisen esikuvansa tunnelmia ja varsinkin jälkimmäisessä on todella hämärä tunnelma. Karpeiksi muuttuvat lentokoneet -hämärä. Hyvällä tavalla.

Ensimmäinen jakso on laadultaan todella kasaria. Ei voi suoraan sanoa että surkeaa, mutta vanhanaikaista. Tarina kulkee melko ikävän teennäisesti aikamatkustelun lomassa. Loppujen lopuksi ihan mielenkiintoista, mutta koska rakkaustarinat eivät ole suurinta lempiviihdettäni jäi loppu ja sitäkautta koko esitys heikohkoksi. Ei vain kiinnostanut.

Toinen jakso onkin sitten puhdasta Mamoru Oshia. Olen valtava gits-fani ja miehen jälki iskee minuun kuin kuuma veitsi margariiniin. Jakso alkaa lentokoneesta, joka hetkessä muuttuukin karpiksi. Sen jälkeen seurataan omituisen miehen ja pikkutytön elämää, jota myös mystinen etsivä tutkii. Tutkimustensa edetessä etsivä joutuu kyseenalaistamaan kaiken todellisuuden ja päätyy osaksi ties kuinka kauan jatkunutta kierrettä.

Jos ensimmäinen jakso ei innostanut niin kannattaa silti katsoa toinen alusta loppuun. Tarina on jo ihan ajatuksen tasolla tarpeeksi mieletön jäämään kummittelemaan päähän pitkäksi aikaa ja kauniisti animoituna se on täyttä rautaa.