Black Lagoonin miljööseen päästään tutustumaan uudestaan ja vanha tuttu FARC-sissistä sisäköksi uranvaihdon tehnyt Roberta on palannut Roanapuriin. Muutamaa astetta päästään pahemmin sekaisin ja pillereitä popsien. Kuten Break Bladen kuusi 50 minuutin elokuvaa, nämäkin viisi 35 minuutin ova-jaksoa ovat tipahdelleet viimeisen vuoden aikana mukavaan tahtiin ja nyt viimeisten jaksojen tultua on kiva katsoa millaista jälkeä saivatkaan ihmeellisen viihdyttävän pulpahtavan rikosanimen jatkoksi kasattua. Tätä myöhäistä postausta vauhdittamassa on varsin maukas olut.

Elämä ei ole pelkkää auringonpaistetta Venezuelassa: Lovelacen perheenpää joutuu politiikkaan sekaannuttuaan yhdysvaltain armeijan murhaamaksi ja sekös saa samaisen perheenpään pelastaman FARC:n hullun koiran lähtemään maailman ääriin kostoa tuolle yksikölle jakamaan. Perässä Roanapuriin tulevat tuttu perheen uusi pomo Garcia ja Robertan oppityttö Fabiola, jonkinasteinen asehullu hänkin ja jenkkien valmistautuessa tappamaan huumeitten tuotantoa alueella ainekset kunnon sotatilalle ovat kasassa.

Tutut rikollisjoukot tietenkään eivät halua Jenkkien estelevän alueen huumekauppaa, mutta vielä vähemmän heidän päättävän hyökätä kunnolla kaupungin alamaailmaa vastaan. Näin ollen Garcian pyytäessä tutulta pieneltä Black Lagoon -firmalta ja näiden japanilaiselta ex-salaryman Rockilta apua Robertan saamisessa järkiinsä ja kartanoa siivoamaan, on varsinkin kaupungin triadien johdossa istuva Chang valmis antamaan rajoitetun tukensa hankkeelle. Venäläis mafian Balalaika taas auttaa jenkkisotilaita olemaan kärsimättä turhan paljon keskellä kaupunkia taistellessaan.

Rockin voisi tietenkin sanoa vain joutuneen pahaan välikäteen tässä OVAssa, mutta vanha tuttu samaistuttava päähenkilömme on muuttunut varsin epämiellyttäväksi varjoksi vanhasta itsestään. Rock oli tv-sarjassa hyvä protagonisti: Tavallisesta toimistoelämästä keskelle alamaailman ikuista vääntöä joutunut petetty mies etsimässä uutta paikkaa itselleen elämässään. Rock oli ennen kaikkien omatuntona, muistuttamassa muita tekemään joskus kuten on oikein eikä kuten on helppoa. OVAssa tuntuu vähän pahalta nähdä vanha idealisti muuttuneena realistiksi ja juonimassa muitten pään menoksi. Oletetaanko katsojien olevan valmiita sukeltamaan nihilistiseen maailmaan ilman moralisoivaa opasta jonka silmin tätä kaikkea on helpompi katsoa?

Ei sillä että tv-sarjan Japanin jaksot mitään iloisia olisivat olleet, mutta "epämiellyttävä" on aika kuvaava termi OVAn tarinalle. Mitään hyvää ei kaikesta työstä ja taistelusta seuraa, pelkästään lisää kärsimystä ja ruumiita. Kaikissa animeissa ei missään nimessä tarvitse olla ihqua loppua ja tanssiesitystä, mutta jopa BL:n jatkoksi OVA oli kokonaisuudessaan melko masentava ja itse syytän siitä samaistuttavan hahmon puutetta. TV-sarjan asehullu naissankari Revy on ammuskelutuulella muutaman hetken ja alkaa angstata omia juttujaan ja koko firman pomoa Dutchia taas kyrpii osallisuus koko sotkuun niin että välttää olemasta oikein mitään mieltä.

Vaan silti kaikesta huolimatta tarina oli varsin mielenkiintoinen ja monisyinen, eri tahojen moninaiset intressit otettiin siinä huomioon ja toiminta oli vielä koviksempaa kuin ennen. Luodit ja veri lentää ihan mukavasti niin kaupungin vilskeessä kuin viidakon siimeksessäkin yllättävän mielikuvituksellisilla tempuilla ja tykeillä. Jos angsti ei haittaa ja räiske kiinnostaa niin tässä on sinun animesi. Älä vain odota lopun niin kauheasti hymyillyttävän. Muutama hihhihhii-kohta vanhan nunnan ajaessa gangstereita pois kultainen Desert Eagle kädessään olisivat tehneet tälle ovalle terää.

Break Blade tuli päätökseensä ja tota.. Vittu tää oli paras puhtaasti mecha-anime jonka ainakaan tän hetkisen muistini mukaan tiiän.

Ja se on aika paljon sanottu kun kuitenkin isot robotit mättämässä toisiaan on ollut aina yksi mun sydäntäni lähellä olleista asioista, siellä jossain kissanpentujen ja usvaisina aamuina pihatuolissa nautittujen kahvien lähellä. Mutta itselläni on aina ollut useimpien mecha-juttujen kanssa yksi iso ongelma.. 

Miksi helvetissä kukaan haluaisi sotakoneeksi rakenteellisesti heikon, raajoilleen valtavat jännitteet tuottavan, asealustana kiikkerän, kulkiessaan epäaerodynaamisen ja valtavasti energiaa vievän ison maalitaulun? Jokaisen animen täytyy edes yrittää antaa tyydyttävä vastaus tuohon kysymykseen. Yleensä se on vain ihmiselle luonnollinen käyttöliittynä, mutta se yksinään ei niin kauheasti auta jos ihmiskäyttäjällä ei ole jotain erityistä suhdetta laitteen suorituskykyyn noin muuten, kuten vaikka newtype-kykyjä käyttävät teknologiat vanhoissa gundameissa.

Break Bladessa taas mechat on selitelty fantasialla, joka kelpaa meikäläiselle paremmin kuin hyvin. Tapahtumapaikkana olevan mantereen asukkaat kykenevät kontrolloimaan tietyntyyppisiä kristalleja mielellään ja mechojen, tai tämän sarjan nimityksen mukaan Golemien, rungot ja pitkälti kaikki muukin teknologia nojaa tuohon kykyyn. Jos mielellä pitää jotain monimutkaista ohjastaa niin tottakai se mieluiten muistuttaa sitä kroppaa mitä on jo valmiiksi opetellut elämänsä alkupuolen kontrolloimaan, yksi sulkijalihas kerrallaan.

Jos unohdetaan mechat hetkeksi, niin taustatarinassakaan ei kyllä ole mitään valittamisen varaa. Mantereella vaikuttaa neljä valtiota, kaksi isoa, Athens ja Orlando, ja kaksi pientä, Assam ja Krisna. Sarjan alkua ennen Athens oli voittanut Orlandon taistelussa Assamista ja nyt yrittää saada myös Krisnan hallintaansa ennen Orlandon siirtoa. Päähenkilömme on Krisnalainen ilman taikakykyjä syntynyt maanviljelijä Rygart josta tuli opiskellessaan rauhallisempana aikana parhaita ystäviä tulevan Krisnanin kuningasparin, Hodrin ja Sigynin, sekä Athenslaisen sotilaan Zessin kanssa.

Kuningas pyytää Rygartin pääkaupunkiin kaiken tämän keskellä, koska sen läheisistä kaivoksista oli löytynyt outo ilmeisen vanha mecha, jota kukaan ei ollut saanut vielä liikkumaan. Hodrin ja Rygartin tutkiessa tätä outoa "Mustaa Golemia" Zessin johtama pieni uusilla ketterillä golemeilla varustettu joukko hyökkää alueelle ja löytää kaksikon. Zessin toiveena on saada Hodr antautumaan nopeasti ennen kuin Athens päättää lähettää verisestä historiastaan tunnetun Kenraali Borcusen teurastamaan kaikki tielleen sattuvat.

Krisna on kuitenkin kiintynyt suvereniteettiinsa ja seuraa taistelujen sarja. Kauniiden taktisesti etenevien eeppisten taistelujen sekä upeasti koreografisoitujen pienempien tanssahtelujen sarja, jota tahdittaa yksi mieleenpainuvimmista soundtrackeista pitkään aikaan. Mechat tuntuvat raiskailta, mutta niitten liikkeet ovat sulavia, paineilman heittämät raskaat ammukset uhkaavat heittää ne pois jaloiltaan ja painavat miekan iskut heittelevät sekä lyöjän että iskua ottavan tasapainoa joka suuntaan. Rygart tuntuu käyttävän loppupuolella saamaansa joustavan kaapelin päässä heiluvaa valtavaa heittotähteä koko Mustan Golemin lennättelyyn.

Hahmokastin kasvaessa molemmin puolin monine kenraaleineen ja näiden alaisineen, kasvaa myös Golemien ja niitten aseitten monipuolisuus. Miekkaa löytyy Truen käyttämästä valtavasta claymoresta Borcusen luutnantin nopeaan ristimäiseen ja muuta aseistusta on vahvoista leukamaisista käsistä Borcusen omaan pistinpäiseen häntään. Hauska sivujuonne näissä on Mustan Golemin vaihtuva aseistus; koska se ei ole massatuotettu kone sen panssarointi ja aseistus joudutaan muutenkin suunnittelemaan ja rakentamaan pitkän kaavan mukaan alusta, joten miksipäs Sigyn ei vähän testailisi eri konfiguraatioita. 

Mechojen lisäksi Break Bladessa jäivät myös hahmot hyvin mieleen, jopa ne vähemmän merkittävät. Ehkä kaikkiin on helpompi samaistua kun kumpaakaan osapuolta ei leimata yksiselitteisesti pahaksi, ei edes antagonistina toimivaa julmaa Borcusea. Hän on vain sotilas joka tekee mitä käsketään niin tehokkaasti kuin vain osaa, ja ehkä koittaa nauttia hyvästä taistelusta siinä sivussa. Pienempiarvoistenkin alaisten naamataulut oppii äkkiä yhdistämään rivisotilaitten mallista eroaviin golemeihinsa molemmin puolin ja kaikilla hahmoilla tuntuu olevan selkeästi persoonaa, käytösmalleja, suhteita toisten kanssa.. Se ei ole mikään selviö toimintakeskeisessä animessa.

Näin yksipuolisen kehumisen jälkeen pitäisi kai keksiä niitä miinuksiakin.. Noh, angstia on vähäsen, ei paljoa, mutta ehkä hitusen enemmän kun draama olisi minimissään kaivannut. Ihan parissa kohtaa olisin ehkä toivonut vähän pidempiä hengähdystaukoja toiminnan jatkessa taistelusta toiseen, osanottajien vain vaihtuessa. Pahiten se tuntui viidennessä jaksossa, kun viimeiset kaksi kolmannesta tuntui jo yhtenäiseltä puolen tunnin sotakohtaukselta saman synkän taivaan alla. Ei liika herkku mikään kauhea asia ole, mutta kiinnostus vaan alkaa pakostakin laskea jossain pisteessä siitä mitä ruudulla pyörivä matsku ansaitsisi.

Break Blade on kokonaisuudessaan aivan pakollista kamaa kaikille mechojen ja/tai eeppisten sotaoopperoiden ystäville. Niin ja löytyy vähäsen yuriakin pervoille. Pituutta löytyy se kuusi kertaa noin 50 minuuttia joka on tarinalle juuri sopivasti, visuaalisessa annissa ei ole valitettavaa ja kuten jo kirjoitin, taustamusiikit varsinkin taisteluissa ovat upeat. Kyllä tätä saagaa mielellään toisenkin annoksen katselisi.

Puntala vei voimat aika hyvin tältä viikolta, mutta ainakin hauskaa oli ja hyviä kuviakin sain otettua. Vaan aika palata takaisin LoGHin pariin ja jos edellinen tarina muistutti Agatha Christien kirjoista niin tällä kertaa ollaan otettu vaikutteita 70-luvun trillereistä.

Reinhardilla ja Kircheisilla on kauan odotettu loma tiedossa, mutta Reinhard joutuu lykkäämään lähtemistään uuden aatelisnimensä kanssa säätämisen vuoksi, joten Kircheis saa olla kerrankin kolme päivää omillaan komeiden maisemien lähettyville rakennetulla ilmeisen pitkään olemassa olleella hupisatelliitilla. Siellä Kircheis tapaa kolme vuotta aiemmin kunniansa taistelussa hävittyään menettäneen admiraali Keyserlingin ja tämän kaksi vanhaa ystävää, joitten kolmiodraama taas kerran antaa aihetta miettiä pääsarjassa vähälle huomiolle jäänyttä Annerosen ja Kircheisin suhdetta. Kukaan muu huomannut tätä toistuvaa teemaa näissä jälkikäteen tehdyissä esiosissa?

Keyserlingiin punapäinen sankarimme törmää ensin pelastettuaan tämän murhanhimoiselta piripäältä, joka seuraavassa kohtauksessa paljastuu sotilaaksi. Satelliitin viiksekäs poliisipäällikkö kertoo Kircheisille satelliitilla ja armeijassa vallitsevasta ongelmasta thyoxin nimisen huumeen kanssa, josta Kircheis ei jostain uskomattomasta syystä tunnu olevan mitenkään tietoinen. Vähän empivän Kircheisin poliisi saa auttamaan huumeita levittävän verkoston paljastamisessa näyttämällä kuvia pirivauvoista, joka pikkasen muistutti aika tuoreesta South Parkin jaksosta.

Keyserling  ja Kircheis illallistavat ja keskustelevat herra ja rouva Baselista, joita Keyserling oli tullut satelliitille tapaamaan. Ikänsä rouva Baselia rakastanut Keyserling kertoo kuinka jäi hylätyksi eikä koskaan löytänyt uutta rakkautta. Huumekauppiaiden paljastaminen on kuitenkin riskaabelia puuhaa ja Kircheis ensin yritetään kaasuttaa kuoliaaksi ja sitten tappaa painottomassa huoneessa viiden hyökkääjän toimesta.

Lopulta Kircheisille paljastuu että Keyserlingin nöyryytys oli huumeita hänen laivueessaan levittäneen herra Baselin syytä ja että Keyserling otti kaiken syyn niskaansa suojellakseen rakastamaansa rouva Baselia nöyryytykseltä. Bluffauksella, juonimisella ja pienellä verenvuodatuksella Kircheis ja poliisipäällikkö saavat Baselin rikoksista todisteet. Keyserling saa kunniansa takaisin, mutta menetti lopullisesti elämänsä rakkauden.

Disgrace on yllättävän mielenkiintoinen pätkä, vaikka hahmot ja tapahtumat tuntuvatkin muun saagan suhteen irtonaisilta. Ainakaan se ei ole yhtä tylsä kuin Morning’s Dream, Night’s Song ja aineiden käyttö istuu hyvin futuristiseenkin sotimiseen. Pervitiinillä ne Suomenkin sodat sodittiin! Välissä esiintynyt kritiikki epäinhimillistä sotalaitosta kohtaan oli myös ihan terävää.

Keskiössä pyörivä ihmissuhdedraama kykenee kantamaan pätkää yllättävän hyvin ja tarina on itsessään ihan nautittava, vaikkei kauhean voimakkaita tuntoja nostakaan.

Seuraavaksi sitten ekassa OVAssa päästäänkin Iserlohniin, eli One Hundred Billion Stars, One Hundred Billion Lights sitten kun siitä ehtii jotain järkevää naputella! 

Muistelinkin etten niin välittänyt tästä tarinasta ja tavallaan olin oikeassa. Etsivätarina on ihan totaalinen Reinhard goes Sherlock Holmes -spektaakkeli, mutta välissä opitaan kaikkea mielenkiintoista. Hassua kuinka parhaiten tästä mieleen jäänyt kohta oli kun Reinhard ja Kircheis lukivat kirjasta kuinka vasta pitkien aikojen päästä tavattava Kesler kohteli keisarikuntaa haukkunutta naista oikeudenmukaisesti. Mitään tekemistä sillä ei ole tämän tarinan kanssa eikä Kesleriä tässä tavata, mutta se vain kerrottiin kun parivaljakolla ei ollut muuta tekemistä.

Tarina alkaa kun Reinhard ja Kircheis palaavat vanhaan kouluunsa Reinhardin ylennyttyä kapteeniksi vain kaksi vuotta koulusta valmistumisen jälkeen. Heidät otetaan sankareina vastaan koulunsa historian ansioituneimpina oppilaina ja jäävät seuraamaan ilmeisesti Eugeniikan peruskurssia joka saa Reinhardin muistamaan millaista sontaa aikoinaan joutuikaan sietämään. Parivaljakko kuitenkin määrätään palvelemaan sotilaspoliisiin, jossa laiskotellessaan Reinhard lukeekin Kesleristä.

Pian kuitenkin alkaa tapahtua, kun koulun oppilas löydetään murhattuna. Haluten pitää tutkinnan piilossa rehtori pyytää sopivasti oikeaan yksikköön sijoitettuja Reinhardia ja Kircheisia suorittamaan tutkinnan. Koska eivät halua tunnustaa tappiota tai kyvyttömyyttään millään osa-alueella he suostuvat. 

Haastateltu rehtori haluaa syyttää allianssia, joka saa Reinhardin vitsailemaan että allianssin vakoojat varmaan ennemmin hyökkäisivät puolustusministeriöön. Vanha opettaja taas kirousta tai saatananpalvojia. Joka tapauksessa parivaljakko ei saa mitään hyödyllistä kenestäkään irti tapaukseen liittyen, ainoastaan että murhatun luokan priimus on punavihersokea.

Välillä Reinhard ja Kircheis kommentoivat yhteiskuntansa pysähtyneisyyttä ja pakolla perinteissä kuten "geneettisesti heikkojen" syrjinnässä pysymistä, vaikka ne vahingoittaisivatkin sotaponnisteluja. Vähän harmittaa ettie Obersteinia otettu tässä tarinassa edes välillisesti mukaan, kun hän kuitenkin on pääsarjassa se hahmo joka on tämän ongelman kanssa kamppaillut.

Uhrin hautajaisissa Reinhard harmittelee kuinka kuolleen pojan isä vastustelematta suostui Reinhardin pyytöön olla kertomatta poikansa kuolintavasta eteenpäin, jota hän itse piti törkeänä. Reinhardista itsestään tuntuu äärettömän pahalta pyytää karmean menetyksen kärsineeltä isältä moista, mutta isä on yksiselitteisesti on valmis suojelemaan koulun ja Imperiumin kunniaa. Reinhardista moinen vain antaa keisarilla lisää vapauksia kohdella kansaansa huonosti. 

Samana iltana parivaljakko kuitenkin kuulee Reinhardin ja Annerosen isän kuolleen maksakirroosiin. Reinhard menee hautajaisiin siskonsa vuoksi, vaikka yhä vihaakin isäänsä Annerosen myymisestä. Kircheis jää pohtimaan olisiko isä katunut päätöstään, mutta on iloinen kun pääsee taas tapaamaan Annerosea, jonka keisarin palvelijat vievät hyvin nopeasti valmistautumaan illan oopperaa ja keisaria varten, ihan vain muistutuksena että Annerose on yhä vanki.

Reinhardin ja Kircheisin päästessä takaisin koululle on tapahtunut uusi murha. Tällä kertaa uhri oli saman luokan toiseksi paras oppilas ja rikospaikka aivan veressä, vaikka syyllinen olikin yrittänyt pyyhkiä koko lattian. Kircheis tekee tästä päätelmän että värisokea luokan priimus olisi syyllinen.

Reinhard kuitenkin haluaa palata ensimmäiselle rikospaikalle, missä Kircheis pelastaa hänet putoavalta jauhosäkiltä. Automaattisten pölyimurien imiessä kaiken jauhon Reinhard tajuaa kuinka uhri tapettiin, mutta ei miksi onnettomuudelta näyttänyt kuolema jätettiin näyttämään murhalta.

Lopputulemana seuraa Hercule Poirotista tuttu epäiltyjen kerääminen samaan huoneeseen ja ansan virittäminen. Ensin Reinhard syyttää luokan priimusta, mutta rehtorin ollessa turhan tyytyväinen siihen Reinhard väittää rikosvälineen löytyneen luokan kolmanneksi parhaan oppilaan tavaroista. Rehtori tietenkin menettää hermonsa ja paljastaa tietävänsä veitsen olleen priimuksen tavaroissa. Syykin oli Reinhardille selvä, luokan #3 on rehtorin pojanpoika, jonka tieltä hän halusi saada paremmat oppilaat raivattua.

Tarina päättyy Reinhardiin läksyttämässä värisokeaksi paljastunutta priimusta haukkuvia. Se tuskin paljon jollekin etäiselle planeetalle karkotettavaa petturia lohdutti, mutta antoi taas uuden mahdollisuuden Reinhardille ja Kircheiselle keskustella Imperiumin ongelmista ja kuinka sitä täytyisi muuttaa.

Vaan mitäs mieltä tällä kertaa tästä olin? No tarina oli ehkä parempi kuin muistin ja toimii mysteerinä oikein hyvin jos tykkää Agatha Christien tyylisistä sellaisista. Kuitenkin pakko lukea se miinukseksi ettei mitään toimintaa ole kuin se yksi jauhosäkin alta pelastaminen ja tyhjä tila on pääosin täytetty melko mitäänsanomattomalla dialogilla, josta ei irtoa oikein lisäymmärrystä hahmojen mielenmaisemaan. Ainoa arvokas informaatio on se tarina Kesleristä ja imperiumin rotuhygienia-luennot, joista kyllä saadaan myöhemmin kuulla lisää.

Ei tätä nyt skipatakaan kannata jos sarjan haluaa katsoa, mutta vähän ylimääräiseltä se tuntuu mahtavan edellisen tarinan jälkeen.

Seuraavaksi sitten Disgrace, jossa saadaan kerrankin katsoa Kircheisia seikkailemassa omin nokkinensa. Muistikuvat siitä ovat paljon paremmat kuin tästä, mutta se täytyy jättää ensi viikolle kun on muita harrastuksia tiedossa.

110-jaksoisen pääsarjan päätyttyä 1997 alkoi  melkein välittömästi sen päähenkilöitten aiempia vaiheita valottaneiden kahden esiosan tuottaminen, ensin 24 jaksoa Reinhardin ja Kircheisin vaiheita ja sitten 28 jaksoa joista osassa seurataan myös allianssin Yang Wen-litä, joka ehkä hieman pääsarjaa enemmän jää kultaisen kakaran varjoon näissä sarjoissa. 

Golden Wingsin arvostelun kommenteissa Myy kertoi luulleensa sen tehdyn pääsarjan jälkeen ja siksi eroavan visuaalisesti niin pahasti muusta saagasta, mutta siinä missä Golden Wings tehtiin pääsarjan kanssa samaan aikaan pitkälti eri tiimin toimesta, nämä esiosat tehtiin pääsarjan jälkeen pitkälti samalla porukalla ja Ishiguro Noborun ohjauksessa. Tietenkin vuosien vieriessä ulkoasu muuttuu modernimpaan suuntaan ja jälkimmäisen tehdyn Spiral Labyrinthin jaksot näyttävät teknisesti enemmän saman ohjaajan ja käsikirjoittajan LoGH-fanien rahastusyritys Tytanialta kuin vanhemmalta sarjalta, mutta asut, tekniikka ja hahmot pysyvät samanlaisina.

Ensimmäinen näistä esiosista alkaa neljän jakson tarinalla Valley of White Silver. Reinhard ja Kircheis ovat juuri valmistuneet sotilasakatemiasta ja sijoitettu Iserlohnista Allianssin suuntaan olevalle kylmälle rintamaplaneetalle. Myös Golden Wingsissä antagonistina ollut markiisi Benemünde on vihainen Annerosen saamasta huomiosta ja siitä että Reinhard ylennettiin suoraan Vänrikiksi eikä upseerikokelaaksi (?) kuten olisi tavallista. Katkeruuksissaan markiisi käskee aloittaa juonen Reinhardin tappamiseksi kostaakseen keisarin huomion vieneelle Anneroselle.

Kapche-Lankalla Reinhard ja Kircheis aloittavat aktiiviuransa rintamalla pieksemällä naisen raiskaamista yrittäneen joukon. Tappeluun osallistumisesta tietenkin on rangaistus: Käsky lähteä kaksin panssarivaunulla vihollistukikohtaa etsimään. Benemünden käsky oli välittynyt Reinhardin komentajalle, joka päätti tarttua tilaisuuteen päästä pois etäiseltä ja synkältä komennukselta.

Tässä kohtaa Valley of White Silver muuttuu jossain määrin korkkarihenkiseksi sotimiseksi. Planeetalla ei voida käyttää ilma-aluksia jatkuvan lumipyryn vuoksi joten sotiminen jää maavoimille, eli käytännössä tankeille. PsPr:n miehen sydäntä tämä tietenkin lämmittää ja hyvä ettei ajoonlähtötarkistusta tehtäessä kyynel karannut vierimään pitkin poskea. Vaunuista ja niitten tekniikasta kerrotaan paljon yksityiskohtia ja ne tuntuvat kunnon sotakoneilta.

Kircheis ja Reinhard lähtevät liikkeelle, mutta eivät pääse turhan kauas. Vaunun voimanlähdettä on tietenkin sabotoitu ja kaksikko joutuu naamioimaan sen lumeen ja miettimään keinoja selviytyä. Hetket vaunussa tapahtunutta pohtien ja sissimuonia syöden vain lisäävät korkkari-tunnelmaa. Yön aikana kuitenkin Kircheisin asettamat sensorit huomaavat Allianssin joukkoja vaunun läheisyydessä ja seuraa Reinhardin ja Kircheisin elämän ensimmäinen taistelu.

Kircheis ampuu kolmesta kanjonissa kulkevasta vaunusta jälkimmäistä panssarintorjuntaohjuksella, jonka jälkeen kahden muun vaunun miehistöt jalkautuvat uusien ohjusten pelossa ja jakautuvat kahdessa ryhmässä etsimään väijyttäjiään lumipyrystä. Reinhard käyttää lumipyryä hyväkseen ja etenee lähitaisteluun ensimmäisen ryhmän kanssa Kircheisin antaessa korkeammasta asemasta tulitukea. Tämän jälkeen he valmistautuvat väijyttämään ruumiit löytäneen toisen ryhmän vaunun palontorjuntajärjestelmän sammuttimella (tai ainakin oletan ettei noin järeitä vehkeitä normaalisti käytetä käsisammuttimina).

Tällä välin komentaja alkaa hermoilemaan ja käskee juonessa mukana olevan luutnantin käymään varmistamassa kaksikon kuoleman. Reinhard ja Kircheis eivät saa käytettyä Allianssin vaunuja aivoaaltojen tunnistuksen vuoksi, mutta saavat kopioitua arvokkaita tiedustelutietoja ja kytkettyä kytkettyä vaunun voimanlähteen omaansa. Arvellen joutuneensa juonen uhreiksi he asettuvat avoimelle paikalle odottamaan että joku tulisi tarkastamaan tilanteen. Reinhard valehtee saapuvalle luutnantille Kircheisin kuolleen lähtiessään hakemaan apua.

Luutnantti menee tekemään vanhimman pahiksen virheen koskaan ja paljastaa koko juonen Reinhardille, koska luulee tämän kuolevan joka tapauksessa. Kircheis ampuu tämän vaunua saatuaan kuulla tarpeeksi ja Reinhard antaa kuolevalle vielä armonlaukauksen tämän pyydellessä armoa, ihan vain koska meni loukkaamaan Annerosea. 

Parissa kohtaa näissä neljässä jaksossa kuvataan vain Kircheisia haaveilemassa Annerosesta. Jotenkin tämä oli aina pääsarjassakin selvää, mutta sitä ei sanottu niin selvästi. Kun tietää näiden kahden tulevaisuuden tämän alleviivaaminen on hieman katkeransuloista, mutta toisaalta antaa Kircheisille paremman motiivin kuin vain olla tukemassa Reinhardia, koska ainakin itseäni ensimmäisellä katsomiskerralla häiritsi ontohko pelkän uskollisen ystävän rooli. Kircheis auttaa Reinhardia saadakseen tämän siskolta, onhan tämä miehekkäin anime koskaan!

Reinhardin ja Kircheisin palatessa tukikohtaan heille selviää kohtaamansa partion olleen tiedustelemassa ison yllätyshyökkäysen edellä. Jotenkin Kircheisin onnistuu löytää vaunujen ohjelmoinnista exploitti jolla tehdä kaikista allianssin vaunuista toimintakyvyttömiä, vaikkei hänellä tiedetä olevan mitään alan koulutusta ja sarjan tapahtumien perusteella kaluston joutuminen vihollisen käsiin on aivan tavallista ja näin kaikki selvät heikkoudet oltaisiin löydetty ja paikattu molemmin puolin sotaa. Ehkä pitää vain hyväksyä kaikkien muiden olevan laiskoja idiootteja. 

Taistelun tauottua Reinhard esittää komentajalle yllätyshyökkäystä tiedustelutiedoista paljastuneeseen vihollisen uuteen tukikohtaan vielä kun löydetty ohjelmistoheikkous auttaisi vihollisen vaunuja vastaan ja komentaja suostuu luullen luutnantin kuolleen vihollisen käsissä ja toivoen uuden tilaisuuden Reinhardin tappamiseen syntyvän kaaoksen keskellä. Pitää huomauttaa että tässä taistelukohtauksessa soi yksi koko LoGH:n parhaista taustamusiikeista. Suorastaan veikeät iloiset kohdat puolustuskyvyttömän vihollisen kaatuessa panssarivaunujen tulitukseen ovat puhdasta hurmosta.

Reinhard ja Kircheis saavat viritettyä komentajalleen ansan, mutta uhatessaan syyttää häntä maanpetoksesta jos ei todista Benemündea vastaan komentaja päättää tehdä itsemurhan pelastaakseen ainakin perheensä teloitukselta. Seuraavana komentoketjussa oleva Martel ei halua pilata entisen komentajansa mainetta ja lupaa antaa Reinhardin ja Kircheisin toimista ylistävät arviot mikäli nämä antavat kuolleen komentajan pitää kunniansa.

Tarina päättyy Reinhardiin ja Kircheisiin tuijottamassa Kapche-Lankaa lähinnä olevaa toista planeettaa, ensimmäisestä elokuvasta tuttua Legmiza nimistä kaasujättiläistä, sekä Benemündeen kiroamassa juonensa epäonnistumista. Menee vielä vuosia ennekuin tuolle katkeralle naiselle juotetaan myrkkyä ja ai että se tulee näiden esiosien jälkeen olemaan tyydyttävämpi kohta kuin näitä ilman.

Vaan kuinka arvottaisin Valley of White Silverin? Itsestäni tämä on monella tapaa mahtava arkki; toiminta on loistavaa, Kircheis ja Reinhard kokevat ensimmäisen taistelunsa varsin maanläheisissä oloissa ja niin hovin kuin armeijankin korruptio tulee hyvin selväksi. Lisäksi Benemünde on tyydyttävä pahis näin miesrikkaalle sarjalle, keisarin suosiosta tippunut katkera nainen jolla on aivan liikaa vaikutusvaltaa persoonaansa nähden. Valtaosa naisista pitkin saagaa kuitenkin on selkeästi hyvien puolella, ja Benemünde on hyvä esimerkki pahoista aatelisista ylipäätään, heitä kuitenkin aina Imperiumissa pitäisi ensisijaisesti vihata.

Ainoiksi miinuksiksi jää klassisimman pahismokan tekevä luutnantti ja Kircheisilta yhtäkkiä löytyneet ohjelmistogurun kyvyt. Ne eivät lopulta haittaa niin paljoa kuin luulisi, vaikka onkin ärsyttävää vain hyväksyä jotain niin epäloogista. Maasota muutenkin on LoGH:issa tyydyttävää ja harvinaista herkkua, joten pätkä on ehdottomasti katsomisen arvoinen.

Seuraavaksi vuorossa Morning’s Dream, Night’s Song. Ensimmäisellä kerralla en tainnut sitä niin arvostaa, mutta saa nähdä mitä mieltä olen siitä nyt.

Sanotaan nyt vaan että olisin todella innoissani tästä, jos kaikki ihmiset ei näyttäisi typeriltä nukeilta. Ihan oikeasti, ekana tulee mieleen kankeasti 3d-animoidut amerikkalaiset lastenohjelmat, ei vakava scifi.

Jotenkin luulen että tarina tulee olemaan tämän vahvin puoli ja pakko myöntää että kaupunki näyttää mielenkiintoiselta. Terrorismia, hylätty kaupunkilaiva ja sen sellaista. Ehkä tätä pienissä annoksissa sen verran pystyy sulattamaan ilman että silmät ihan verta alkaa vuotaa.

Ja toiminta oli ihan kivaa, vaikkei mitään niin erikoista. Mechasuunnitteluun on panostettu ja kaikki laitokset tuntuvat olevan Appleseedin maailmassa kuin kotonaan.

LoGH kiusasi minua ihan helvetin pitkään. Se vaikutti ihan täysin minulle suunnatulta animelta, kun olin vasta pääsemässä sisään koko japanilaisen piirretyn maailmaan. Mutta se pituus. 110 jaksoa tuntui pelkkiä elokuvia ja alle 26-jaksoisia sarjoja katsoneesta 15-vuotiaasta äärettömän pitkältä. Vasta katsottuani Kenshinin 94 jaksoa alusta loppuun päätin vilkaista muutaman ensimmäisen jakson.

Ja minähän olin heti ensimmäisen taistelun jälkeen koukussa. Animea jossa taistelujen kulku määräytyy taktiikan mukaan? Tuhansittain aluksia joka taistelussa? Kaksi kilpailevaa korruptoitunutta valtiomuotoa? Kymmenittäin mielenkiintoisia sivuhenkilöitä ja erittäin mielenkiintoiset päähenkilöt sodan eri puolin? Mitä tässä on josta voisi olla pitämättä?

Jonkunaikaa pääsarjan loppuun saamisen jälkeen katsoin kronologisesti pääsarjaa ennen sijoittuvat sarjat ja elokuvat, jonka jälkeen LoGHille en uhrannut aikaa muutamaan vuoteen kunnes reilu vuosi sitten katsoin pääsarjan uudestaan. Nyt voisikin olla aika käydä koko saaga tapahtumien mukaan järjestyksessä läpi, paloitellen sarjat loogisiin kokonaisuuksiin. Ensimmäisenä vuorossa on tietenkin Reinhardin lapsuudesta tarkemmin kertova elokuva Golden Wings.

Elokuvan nimellä tietenkin viitataan koko saagan päähenkilö Reinhardiin ja sisareensa Anneroseen, joista näiden paras ystävä Kircheis puhuu kultaisina siipinä näiden vaaleiden hiusten tähden. Tarina alkaa kun Reinhardin ja Annerosen äiti kuolee pelastaessaan lapsensa liukkaalla kaahailevan auton alta. Koska syyllinen on pahamaineisen aristokraatin poika, ei isällä ole mahdollisuuksia vaatia hyvitystä vaimonsa kuolemasta.

Masentuneena isä alkaa turruttaa itseään alkoholilla Annerosen huolehtiessa pienestä Reinhardista. Äidin kuolema ja isän henkinen murskaaminen saa Reinhardin suhtautumaan aatelisiin myöhemmin hyvin vihamielisesti ja kiintymään voimakkaasti siskoonsa.

Reinhard ja Annerose muuttavat ilmeisesti isänsä juopottelun vuoksi halvempaan taloon, jonka naapurissa Kircheis asuu. Nähtyään kauniin Annerosen Kircheis tapaa Reinhardin ja kahdesta tulee erottamattomat ystävät. Kircheis myös ihastuu välittömästi Anneroseen.

Mikään hyvä ei kuitenkaan kestä ikuisesti eikä viina puissa kasva. Reinhardin isä myy tyttärensä keisarin jalkavaimoksi ja jo toisen kerran aristokraatit vievät Reinhardilta elämänsä tärkeimmän ihmisen. Sisaren saaminen vapautetuksi palatsista on Reinhardin ja Kircheisin motiivi pitkälle tulevaisuuteen ja se mielessään nämä liittyvät armeijaan.

Kircheisin ja Annerosen suhde muuttuu molemmin puolin romanttisesti Kircheisin vanhetessa, vaikka kumpikaan ei olosuhteiden pakosta mitään asialle teekään. Tähän suhteeseen tietenkin palataan vielä monta, monta kertaa muissa saagan osissa, mutta itsestäni koko Golden Wings kertoo eniten Kircheissista ja lisää tunnelatausta hänen suhteelleen niin Anneroseen kuin Reinhardiin. Elokuva julkaistiin pääsarjan toisen ja kolmannen kauden välissä, joten näihin koko sarjan tärkeimpiin ihmissuhteisiin keskittyminen on ihan loogista.

Sotilasakatemiassa Reinhard joutuu kuuntelemaan aatelisten lapsia väittämässä että häntä suositaan sisarensa aseman vuoksi ja ajatus siitä ettei hän halua elää moisten sukujensa maineilla ratsastavien lahjattomien idioottien alaisuudessa alkaa itämään. Imperiumin synnyttäneen Rudolph Goldenbaumin patsaan varjossa hän pyytää Kircheissia auttamaan vuosisatoja kestäneen dynastian kaatamisessa ja galaksin valloittamisessa. Reinhardin kunnianhimoon ihastuneena Kircheis suostuu.

Tämän jälkeen elokuvassa hypätään vuosia eteenpäin Reinhardiin ja Kircheissiin saamassa komentoonsa ensimmäinen aluksensa Iserlohnin kuolemantähd.. siis linnoituksella. Miehistö tietenkin suhtautuu aatelispentuun johtajanaan alkuun epäilevästi, mutta Kircheis pieksee moiset motkotukset joukoista nopeasti.

Elokuva hyppää välillä hyökkäystä Iserlohniin suunnittelevan Allianssin puolelle, jossa saamme tavata ruskeahiuksisen Yang Wen-liin ja blondin Attenboroughin. Ääninäyttelijätkin on täysin erilaisia kuin muissa osissa, mutta onneksi nämä kaksi antavat vain nopeat mielipiteensä Allianssin taktiikasta.

Seuraavaksi tavataan Anneroselle kateellisen Lady Benemunden lähettämä sotilaspoliisi, joka haluaa perehtyä Reinhardin nopeaan etenemiseen. Reinhardin ja Kircheisin piestyä Annerosea huoritelleita upseereita tämä Orochimarun esimuoto ehtii haastatella kaveruksia näiden entisen komentajan kuolemasta muutaman hetken ennen Allianssin hyökkäystä.

Varsinainen avaruustaistelu onkin taas kerran loistavaa katsottavaa, samoin elokuvan loppuhuipennus sen jälkeen, että niiden ollessa hahmokehityksen kannalta merkityksettömiä jätän ne spoilaamatta. 

Kaiken jälkeen Kircheis kuitenkin on toipumassa ja Reinhard itkien vannottaa Kircheissia olemaan kuolematta ennen itseään ja elokuva päättyy siihen. 

On vaikea sanoa olisinko nauttinut tästä elokuvasta enemmän jos en olisi nähnyt jatkoa jota se heijastelee. Kokonaisuutena se kuitenkin on melko vahva, mutta muiden saagan osien joukossa se jakaantuu alun Reinhardin, Annerosen ja Kircheisin lapsuuden eheämpään tutkailemiseen ja lopun vähän ennen A Hundred Billion Stars, A Hundred Billion Lightsin loppupuolen Iserlohnin jaksoja sijoittuvaan taisteluun. 

Alun merkittävät tapahtumat kuitenkin käydään pääsarjassa läpi takaumissa, mutta kuitenkin siinä on niin paljon uutta ja hyvin tehtyä materiaalia että se kannattaa katsoa yhtenäisenä kertomuksena. Siinä kerrotaan hyvin selkeästi mistä Reinhardin kunnianhimo kumpuaa ja mikä motivoi häntä muuttamaan koko galaksia. Loppu taas on puhdasta toimintaherkkua niin avaruudessa kuin kuolemantähd.. siis avaruuslinnoituksessakin, jota ei kannata jättää väliin jos LoGH kiinnostaa.

Ulkoasullisesti alku on hyvin yhteneväinen kierrätetyn materiaalin kanssa, loppupuolella taas alusten ulkoasu eroaa voimakkaasti pääsarjasta. Varsinkin hävittäjät ovat molemmin puolin täysin erilaisia kuin vain muutamaa imperiumin vuotta myöhemmin. Tietenkin kiva että tehdään selväksi että tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen tuttua tekniikkaa, mutta sekään ei anna anteeksi mitä Yangille ja Attenboroughille tehtiin. Itse uskon että nuo ovat täysin eri hahmot kuin muussa sarjassa, heidän nimensä vain sattuu olemaan Yang ja Attenborough.

Pakollista katsottavaa jokaiselle LoGH-fanille ja ei yhtään huono elokuva jolla alkaa kokonaisuuteen perehtyminen, samaan rahaan saat tuhdin ymmärryksen Imperiumin puolen päähenkilöistä ja hyvän annoksen sarjalle ominaista toimintaa.

Seuraavana vuorossa A Hundred Billion Stars, A Hundred Billion Lightsin ensimmäinen neljän jakson tarina, Valley of White Silver.

Tulipa ainakin harvinaisen selväksi että tätä miestä ei pillu kiinnosta, mutta poikien perään lähtee juoksemaan heti kun robottihiiri juttelee tutulla äänellä. 

En muista milloin olisin nähnyt tuplapitkän ensimmäisen jakson animessa, amerikkalaisissa sarjoissahan nuo ovat tavallisia. Ilmeisesti loput jaksot ovat kuitenkin ihan 20-minuuttisia, joten toista katanagataria ei ole tulossa. Eikä memou-chou muutenkaan vaikuttanut yhtä pitkäveteiseltä. 

Siten kuten minä ensimmäisen jakson käsitin, siinä venytettiin yksi Jigoku Shoujon jakso ja tungettiin väleihin hahmojen esittelyt. Periaatteessa teinihuoraus on hyvä premiisi etsivädraamalle, mutta jos sitä ei tulevissa jaksoissa mitenkään sidota isompaan juoneen tulee koko jaksosta tuplasti miinusta loppuarvosteluun. 

Päähenkilömme Fujishima-kun painostetaan liittymään kukkakerhoon ja sen toisen jäsenen kautta tutustuu erikoiseen ravintolaan, hassuun hikikomori-etsivään ja jengiinsä. Ensimmäisessä jaksossa koitetaan selvittää mitä tapahtui teinihuor.. eiku koulutytölle joka tykkäsi viettää aikaansa vanhempien miesten kanssa rahaa vastaan. 

Ongelmat: Alice liian loli, turha fanservice, ei tarpeeksi tietoa sivuhenkilöistä. Positiivista: hahmot muistuttaa Durarararasta ja stoori & jakson loppu Jigoku Shoujosta. Eiköhän tämä pysy katsonnassa loppuun asti.