Aloitetaanpa nyt parhaimmistosta. Araragi on ex-vampyyri lukiolaispoika, joka auttaa erinäköisten kirousten riivaamia tyttöjä. Nämä tytöt puolestaan nöyryyttävät Araragia eri tavoin. Kaikenlaista haaremidraamaa on siis luvassa.

Ensimmäinen autettava on Senjougahara (yllä), josta kehkeytyy Araragin melko sadistinen tyttöystävä. Senjougaharaa vaivaa rapu, joka vei tytöltä painon pois harteilta. Kaiken painon siis. Ja ilmeisesti myös vampyrismi, joka antaa sopivan taistelukyvyn apinantassun riivaamaa lesborakastajatartaan vastaan. Taistelukohtaukset ovat kaikki siististi toteutettuja ja nautinnollisia. Kaikki tytöt näkyvät hyvin Jinxin seksuaalista suuntautumista kuvaavassa kaaviossa:

 9/10

Guin Saga on loistavaa shittiä tälläiselle politiikka ja historia friikille. Guin Saga on vähän kuin seikkailullisempi LoGH ja onnistuu loistavasti siinä missä vitun Valkyria ja Tytania epäonnistuivat surkeasti. Toivottavasti vaan tulee lisää kausia koska stooria pitäisi olla kerrottavana aikalailla.

Full Metal Alchemist Brotherhood ihme ja kumma kaikesta epäuskostani huolimatta tuntuu hakkaavan alkuperäisen monellakin tavalla. Tarina rullaa paremmin ja heikkoja jaksoja on ollut oikeastaan vain pari. Toimintakin on paljon parempaa. Kiinnostaa vielä miten tarina tällä kertaa pistetään päätökseen.

Bakemonogatari taas on jotain niin mahtavaa ja koukuttavaa. Tekisi melkein mieli sanoa aikuisempi Haruhi, scifi on vain vaihtunut fantasiaan ja okulttiin. Tämä sarja on ihanan perverssi aivan koko ajan ja oikeastaan kaikki päähenkilön ympärillä pyörivät naishahmot pyrkivät ylläpitämään Araragin erektiota ja punastelua yllä. Väkivalta on kaunista ja sarjan ulkoasu äärimmäisen tyyliteltyä.

Äärimmäisen tyylitellyistä sarjoista puheenollen, Sayanora Zetsubou Sensei alkaa olla jo lempiviihdettäni katsottuani aiemmat kaudet. Loistavaa satiiria omalla tavallaan. Tästä lisää kun tämä kausi päättyy.

DMC. Kolmikko psykopaatteja, massamurhaajia, raiskaajia ja demoneita. Fanien mielestä. Oikeasti läski perverssi ilman sosiaalisia kykyjä, menestyksen kipeä huomiohuora ja totaalisen nössö keulahahmo, joka ei edes haluaisi soittaa metallia. Mutta jatkuva roolin vetäminen lavalla ja suosion kasvaessa moninaisissa fanitapahtumissa laittaa stressaantuneen Sou-kunin päässä persoonat sekaisin kuin Perfect Bluessa ikään, joka yhdessä DMC-fanien vähä-älyisyyden kanssa vastaa komediallisesta sisällöstä.

Detroit Metal City on yksi hauskimmista alakulttuuripiirejä kuvaavista sarjakuvista mitä olen lukenut, eikä se pelleile. Kaikille naurettavuuksille annetaan turpaan ja vedetään anaaliin niin metalli kuin nössöpop-puolella. DMC-ilmiöstä on syntynyt myös pari levyllistä oikein "loistavaa" musaa mangasta kotoisin olevan Death Recordsin kautta.

Anime oli hauskinta paskaa pitkään aikaan. Leffa taas lähinnä hävetti, koska nössöstä päähenkilöstä piti tehdä aivan hinttari ja kaikki parhaat palat animesta ja mangasta vetää pois. Lopun taistelu Gene Simmonsia vastaan oli vähän vetelä esitys, mutta kieltämättä hauskaa nähdä Gene leffassa, joka aika pitkälti perustuu Kissiin, Kiss-Armyyn ja niille vittuiluun.

Animen huumorin jälkeen loistavinta antia olivat DMC:n biisit, joista Satsugai oli varmastikin elokuvan paras veto.

Animelle 8/10

Leffalle 6/10

Huhhuh, aika rumbaa oli. Kohujen paras näkemäni setti ja amerikan pojat ekaa kertaa livenä ja oli jopa kovempi kun levyltä kuullusta olisi uskonut.

 Eli alkuun öljy kuumaksi, sitten riisi paistaen, sitten sipuli ja lämpimässä valkosipulivedessä turvotettu soijanakkijauho mukaan ja paistoin kunnes soijanakkimassakin oli ottanut väriä. Vähän rehuja vielä mukaan väriä ja rakennetta antamaan ja valmista! :)

Nyt täydellä vatsalla kiinalaista katupunkkia kuuntelemaan! Gum Bleed ainakin Puntalassa vakuutti ja veikkaisin että sisätiloissa on vielä parempi. 

 Ei tämän sarjan poikarakkaus nyt niin yllätyksenä tullut, mutta sen jatkuvuus ja ärsyttävyys sarjassa vielä "Teito’s lovaboy #1" Mikagen kuoltua alkaa ottamaan aivoon. Paitsi että nyt meillä on lovaboy #2 Hakuren ja pedosetä Frau, joutuu Mikagea sietämään joka jaksossa kuin Kircheissiä Legend of the Galactic Heroesissa, paitsi että Kircheis ei ollut mikään rasittava hinttari.

Mikage onkin ykkösärsykkini 07 ghostissa. Frau on mielenkiintoinen ja Hakurenillakin on omia kuvioitaan tarpeeksi, mutta Mikagella ei ole mitään muuta virkaa kun halailla eroottisesti Teiton kanssa. Kaikki sekä kirkossa että Barsburgissa ovat enemmän tai vähemmän poikiin päin, mutta Mikage on niin rasittava ja turha henkilö, että kaikki tämän paskan ärsyttävyys henkilöityy hänessä. Vaan silti jatkan katsomista, enkelit, kuoleman jumalat ja kaikki muut mytologiset hahmot reinkarnaatioineen kun ovat meikäläisestä mielenkiintoisia näinkin löyhässä maailmassa. Ja Ayanami on univormussaan ja eleissään vähän kuin Aysunori Kato Doomed Megalopoliksesta.

So very moe. Ainakin suomalaisissa animublogeissa K-on tuntui saavan vain huonoa palautetta. Turhan kevyttähän tämä oli, mutta meikäläinen tykkäsi kerrankin katsoa jotain angstivapaata puhdasta söpöilyhuumoria, varsinkin kun hahmokaarti henkilökemioineen todellakin toimi. Kuin Azumangaa kitaroilla, mikäs sen parempaa.

Alunperinhän päätin katsoa K-onia puhtaasti koska bändianimea on niin harvassa ja Beck toimi minuun kuin häkä. Tietenkin raskaaseen seinen-kasvutarinaan verrattuna K-on on tietysti löysä ja tylsä. Pakko myöntää etten ole kyllä nähnyt Nana-animea, ainoastaan live-action leffan, mutta se voisi olla lähempänä K-onia. Tai sitten Haruhin bändi esiintyminen, joka oikeasti saattaa olla ainoa syy K-onille olla olemassa.

Ja siihen henkilökemiaan. Ujo, söpö, "kova" Mio on aina ollut ylienergisen, johtajahenkisen Ritsun paras kaveri. Nämä aloittavat bändiklubin, johon sitten liittyy arka, hiljainen, mutta suosittu Mugi ja pää pilvissä elämän tilanteesta toiseen toikkaroiva Yui, joka olisi rasittava ilman täydellisen vastuuntuntoista pikkusiskoaan Uita. Nämä neljä pitävät klubia pystyssä vuoden käyttäen 90% ajastaan teen juomiseen yhdessä rankasta rokkistarasta kiltiksi musiikinopettajaksi muuttuneen Sawakon kanssa.

Sitten seuraan liittyy vielä söpömpi versio Miosta, eli vuoden nuorempi Azusa, joka ammattimuusikkoperheen kakarana on mahtava soittamaan, eikä yhtään tyytyväinen klubin harjoittelumotivaatioon. Vaan väliäkö sillä, pienestä draamasta ei ole sarjan tyhjäpäiselle söpöydelle mitään vastusta. Aivot nollille ja tyhmille vitseille nauramaan mars.

7/10

Ja anteeksi blogaustauosta. Intti loppui kaksi viikkoa sitten ja suhailin ylös-alas suomea hakien tyttöystävän tänne tampereelle ja nyt arki on ollut mitä on. Eikä oltu animeconissa, vaikka toinen puolisko olisi sinne halunnutkin. Plaa, plaa, plaa ja asiaan.

Eden of the East alkoi erittäin pirteällä ja tuoreella fiiliksellä, mutta tyssäsi vähän junnaamaan paikalleen ja paljon mielenkiintoista asiaa jäi leffoihin selvitettäväksi. Turhan harvat selecaot esitellään sarjassa hyvin, vaikka nimenomaan eri tavat toteuttaa yhteiskunnallisia intohimojaan valtavilla rahamäärillä olivat sitä jota sarjan alkumetreillä aloin odottamaan.

Loppu oli kieltämättä mielenkiintoinen rysähdys ja jätti paljon asiaa leffoihin odottamaan. Akiran tuhlattua rahansa tullakseen prinssiksi saadaan ekassa leffassa ainakin tutustua Sponsoriin. Kenties Mr. Outsideen seuraavassa. Vaikka Eden hieman pettikin odotukset oli se ehdottomasti miellyttävimpiä katselukokemuksia vähään aikaan.

7/10

Requiem of Phantom

Alamaailmaa pistetään kunnolla nippuun kun yksi rikollisjärjestö kouluttaa muistoistaan riistetyistä teineistä salamurhaajia. Synkkä meininki, mutta ainakin vielä ihan hyvällä tavalla. Muistuttaa vähän Gunslinger Girliä.

07-Ghost

Amnesiatapaus nro. 2. Jonkinlaisessa eliitin kadettikoulussa ollut poika muistaakin jotain hämärästä syntyperästään tavatessaan isänsä murhaajan ja hyökkää tämän kimppuun. Vankilaanhan tuosta joutuu, mutta äkkiäkös sieltä karataan. Poika herää seuraavana päivänä oudosta seitsemän aaveen suojelemasta kirkosta, joka on täynnä outoa porukkaa. Ihan hyvät tuntemukset tämänkin suhteen.

Full Metal Alchemist 2: Brotherhood

FMA ei ole viittäkään vuotta vanhentunut, mutta jo on pakko yrittää imeä faneista lisää rahaa, tällä kertaa melko suoralla remakella. Ensimmäinen jakso kertoi tosin vihollisesta jota ei edellisessä sarjassa nähty, joten ehkä saadaan nauttia sama tarina erilaisin sivukääntein. Toinen jakso kertasi poikien elämän ennen armeijan koiriksi ryhtymistä. Pitää katsoa jos vaikka olisi sen arvoista.

Animekäännökset länsimaissakin suosituista peleistä tuovat mieleen ainakin Devil May Cryn, mutta Valkyria on parhautta! Sotaa, 1920-lukua, tankkeja, vähän fantasiaa ja näyttää hyvältä.. Kolmas jakso taitaa lisätä hahmokaartia, vielä kun saadaan eeppistä tarinaa tähän kunnolla mukaan niin tulen tykkäämään.

Shangri-la

Ilmastonmuutos sitten tapahtui ja maailma vähän muuttui. Tokio on pelkkä viidakko, jossa monet ryhmittymät tuntuvat pelailevan saasteiden kanssa. Mysteereitä, outo bumerangi, transu ja aika ilkeitä pahiksia. Se pikkutyttö varsinkin. Tykkään.

K-on

Ei puolusteluita. Toivon vaan että tämä olisi uusi beck.. söpömpi tietenkin, mutta olisipa niinkun beck. Edes vähän.

Eden of the East

Hauskin eka jakso mistään sarjasta, enkä vielä tiedä oikeastaan mitään tästä sarjasta. Vaikuttaa vain helvetin hyvältä. Amnesiatapaus nro. 3, mutta paljon fiksummin käytetty sitäkin juonielementtiä. Ja hauskoja penisvitsejä. 

Olipa kerran sunnuntai-ilta (pari viikkoa sitten..) ja päätin käydä katsomassa kaikkien kehuman Watchmenin. Kuulemani perusteella tietenkin odotin useita mielenkiintoisia tavis-supersankareita, syvällistä ja kehittyvää juonta, jossa olisi yli yksi juonenkäännettä ja kunnon annosta kasarimenoa. Oikeastaan yksikään näistä odotuksistani ei täyttynyt, mutta ei Watchmen huono elokuva ollut. Tuomiopäivän kello näyttää melkein keskiyön ydinsotaa vuonna 1985 nixonin istuessa ties monettako kauttaan ja maailmanloppu näyttää varmalta. Watchmeniksi itseään aiemmin kutsunut joukko menettää entisen jäsenensä Koomikon yön pimeydessä ja loppuja alkaa pelottaa henkikullan puolesta. Nämä egoistit päätyvät lopputulokseen että heidät yritetään listiä, etteivät he estäisi ydinsotaa. Alkaa johtolankojen perässä juokseminen porukan taustaa valottavien flashbackkien säestämänä.

Elokuvan päätyttyä ajoin kotiin tuntien itseni pirteäksi ja aloin katsoa Mamoru Oshiin uusinta tuotosta, Sky Crawlerssia, ajatellen sen kertovan vain teini-ikäisistä taistelulentäjistä. Sainkin kaksi tuntia seesteistä tarinankerrontaa, moniulotteisia hahmoja, upeita ilmataisteluita ja maisemia (tämä oli varmasti yksii kauneimmista näkemistäni leffoista), ja ennen kaikkea helvetin hyvin luodun maailman. Geneettisen pelleilyn tuloksena osa lapsista ei kasva aikuisiksi ja kuoltuaan syntyvät uudelleen ilman muistojaan. Toisen maailmansodan jälkeen länsimaissa todettiin että jatkuva sota on äärimmäisen tarpeellista sekä viihteenä, että muistutuksena, ja mikäs sen kätevämpää kuin ulkoistaa tämä aktiviteetti suuryrityksille ja kuolemattomille lapsiaikuisille, killer children kildreneille.

Watchmenin päähenkilökaarti koostuu  viidestä taviksesta ja yhdestä yliluonnollisesta olennosta, jonka syyt liittyä vietnamissa tapaamansa sosiopaatin "supersankari" jengiin oikeastaan jäivät epäselviksi. Dr. Manhattan näkee tulevaisuuden, pystyy tekemään mitä tahansa haluaa, muuttamaan kokoaan, jakautumaan ehkä äärettömän moniksi kopioikseen, eikä ole enää 40 vuoteen ollut lähelläkään ihmistä. Eikä tunnu välittävän niin hirveästi maailman kohtalosta, mutta yrittää tarjota ratkaisuksi ääretöntä energianlähdettä.

Elokuvan kaksi mielenkiintoista hahmoa ovat synkkä katujen vartija Rorschach, joka vihaa ihmisyyttä täysin rinnoin ja rankaisee kaikkia rikollisia äärimmäisen raa’asti ja hihittävä asehullu Koomikko, joka tykkää ampua ihmisiä. Ja Kennedyjä. Loput kaksi sankaria ovat tylsiä yksiulotteisia hyviksiä itsetunto- ja rakkausongelmineen. Pahiksen ei pitäisi tulla yllätyksenä (oliko oikeasti missään kohtaa vaihtoehtoja??) ja onkin oikeastaan hyvin kasarinen, rikas, menestyvä, kuuluisa, urheilullinen ja älykäs. Vähän kuin Alexander Stubb.

Tarinassa on tarpeeksi pureskeltavaa, että tämä on katsomisen arvoinen leffa, vaikka ei elänytkään hypen synnyttämiin odotuksiin.

Sky Crawlerssin päähenkilöinä ovat toisen sotivan firman kentän/tukikohdan komentaja ja elokuvan alussa sinne komennettu lentäjä. Komentajalla on lapsi, joka pian on yhtä vanha kuin miltä komentaja näyttää. Lentäjä ei muista menneisyydestään mitään. Komentajan kerrotaan ampuneen edellisen lentäjän, jonka tilalle uusi tuli. Nämä kaksi rakastuvat. Paljon angstia, surullisuutta, haikeutta.. kumpikaan ei tunne elävänsä.

Tarina liikkuu eteenpäin kauniisti, enkä halua enempää paljastaa, mutta katsokaa Sky Crawlers jos ette nukahda ensimmäisen kymmenen minuutin aikana. Se on helvetin palkitseva. Maailma on hieno yhdistelmä 50-lukua ja nykyajan pelottavia tulevaisuuden visioita, sekä perinteisiä dystopioita, mutta se on sitä nimenomaan vain pienelle osalle ihmisistä. Muille se on viihdettä.